Ja sotamiesten uhkaillessa, että kyllä he pian savuuttavat sen vanhan ketun pesästään, toisti ukko Fouchard pelkäämättä:
— Pötkikää, pötkikää vain tiehenne, eli minä ammun teidät!
— Minutkinko, isä? huusi tieltä voimakas ääni.
Toiset vetäytyivät nopeasti syrjään, kun kynttelin valo lankesi aliupseerin nauhoille. Se oli Honoré, jonka patteria sijaitsi parin sadan askeleen päässä ja joka ei enää jaksanut vastustaa haluaan kolkuttaa kotiovelle. Hän oli pyhästi vannonut, ett'ei elämän päivänä astuisi isän kynnyksen yli ja hän ei ollut neljään vuoteen saanut eikä lähettänyt kirjettä isälleen. Sotamiehet puhelivat hiljaa ja neuvottelivat: parasta taisi olla lähteä pois, mitäpä täällä oli enää toimittamista, koska talon poika, jolla oli nauhoja hihallaan, oli saapunut paikalle. Ja he hävisivät kuin tuhka tuuleen.
Havaittuaan vaaran olevan ohitse, sanoi Fouchard levollisesti, ikäänkuin olisi eilen viimeksi tavannut poikaansa:
— Vai niin, sinäkö! No, odotahan hiukan, niin minä tulen.
Ukko viipyi kauvan. He kuulivat hänen lukkoavan ovia, vääntävän avaimia kuin olisi kätkenyt kaikki kätkettävät. Viimein hän tuli avaamaan, mutta raolleen vain ja piteli tanakasti ovesta.
— Tule sinä, Honoré, vaan ei kukaan muu!
Ei ukko sentään kehdannut sulkea oveaan sukulaiseltakaan, vaikka kernaasti olisikin.
— No, tule sinäkin, Maurice, vaan joudu!