Sotamiehet alkoivat tulistua, haukkuivat ja kiroilivat, yksi jo huusi, että he kyllä osaavat kurittaa sellaista petoa, joka ennen heittää leipänsä kaivoon kuin antaa sotamiehen syödä. Ja he ojensivat pyssynsä luukkua kohti, tähtäsivät, vaan ukko seisoi paikallaan kynttelin valossa ja ärjyi:
— Ei leivänkannikkaa löydy tässä talossa, kuuletteko roistot; joka suupalan ne toiset jo ovat ahmineet!
Maurice säikähti kovasti kun näki miesten aikeet ja juoksi Jeanin kanssa hätään.
— Toverit, toverit…
Hän löi sotamiesten pyssyt alas ja huusi rukoillen ukolle:
— Olkaa nyt vähän ihmisellisempi toki… Ettekö te tunne, minähän se olen?
— Mikä minä?
— Maurice Levasseur, vaimonne sisaren poika.
Ukko otti kynttelin käteensä. Epäilemättä hän tunsi pojan, vaan ei antanut perään, ei veden tippaakaan häneltä!
— Sisaren poika eli ei, mistä minä tiedän, pimeähän nyt on!…
Pötkikää vain tiehenne joka sorkka eli minä ammun.