Hän hämmästyi vieläkin enemmän, tiellä oli puolikymmentä sotamiestä, nälkiintyneitä raukkoja, jotka epäilemättä olivat ruoan etsinnässä. Ensin olivat koputtaneet, sitten ärjyneet avaamaan, ja kuu ei sisältä kuulunut liikahdustakaan alkaneet paukuttaa ovea pyssynperillä. Kaiketi se ovi viimein antaa perään, saakeli, revitään maahan koko myösä, koska ei siellä ihmisiä asu!
Silloin avattiin vintinluukku ja miehet näkivät laihan pitkän ukon sinisessä takissa ja avopäin, toisessa kädessä kyntteli, toisessa pyssy. Paksu valkonen tukka ympäröi leveitä kulmikkaita kasvoja, nenä oli suuri ja silmät suuret, harmaansiniset, leuka paksu, hajamielisyyttä osottava.
— Mitä varkaita ja ryöväriä te olette, jotka tulette ja hävitätte rauhallisten maalaisten asumukset? Mitä asiata teillä tänne on? huusi ukko ankaralla äänellä.
Sotamiehet katselivat häntä hämmästyneinä.
— Me olemme kuolla nälkään, tahdomme ruokaa! Ja sinulla on…
— Minulla ei ole, ei hituistakaan! Luuletteko te, että pienessä talossa riittää ruokaa 100,000 miehelle?… Aamulla tästä vaelsi ohi suuria joukkoja, niin niin, kenraali Ducrotin miehet, he söivät suuhunsa kaikki, joka kipenen … tässä talossa ei pidä löytymän yhtä leivänkannikkaa!
Miehet astuivat lähemmä, yksi toisensa perään.
— No, avaahan nyt kumminkin, niin levätään vähän aikaa … ja ehkenpä siellä löytyisi yhtä ja toista!
He ryntäsivät ovea vastaan, ukko asetti kynttelin ikkunalaudalle ja veti pyssynsä vireille.
— Niin totta kuin tämä kyntteli on tässä minä ammun jokaisen, joka uskaltaa koskea minun oveeni.