— Katsoppas tuonne! Nyt menee kaikki helvettiin… Siitä sillasta me emme elävinä pääse yli, e-i!
Nuotiot kahdenpuolen virtaa leimahtelivat ylös ja alas ja niiden valossa näki kamalan selvästi kaikki mitä sillalla tapahtui. Koko päivän oli ratsuväkeä ja tykistöä kulkenut yli ja niiden painosta aikovat palkit höltyä ja olivat jo vajonneet keskeltä pari tuumaa vedenpinnan alle. Nyt ratsastivat kyrassieerit yli, kaksi miestä rinnan, loppumattoman pitkässä jonossa. He ilmestyivät pimeydestä toisella rannalla hävitäkseen taas pimeyteen toisella, siltaa ei enää eroittanut, he näyttivät liikkuvan veden päällä, tummalla nuotioiden valossa välkähtelevällä pinnalla. Jäykkinä istuen satulassa, ohjakset kireällä, valkosen vaipan helmat hevosen lautasella ja kirkkaat kypärit loistaen häilyvässä valossa he olivat aavesankarien kaltaisia, jotka liehuvin hiuksia ratsastavat öiselle sotaretkelle.
Jeanilta pääsi valitus:
— Voi jumala, miten minulla on nälkä!
Heidän ympäriltään alkoi kuulua nukkuvain raskasta huokumista. Väsymys vei voiton ahdistuksesta, silmät painuivat umpeen, he ojentautuivat selälleen, unhottivat hetkeksi vaivat ja vaarat; odottavat joukot vaipuivat lepoon.
— Voi jumala, minulla on niin nälkä, että syön kohta multaa!
Jean se niin vaikeroi. Hän oli muuten kyllin sitkeä, vaan nyt ei enää jaksanut, sillä hän ei ollut syönyt suun täyttä kuuteenneljättä tuntiin. Maurice laski, että kestää vielä pari kolme tuntia ennenkun heidän vuoronsa tulee, ja teki päätöksensä.
— Kuten tiedät on minulla eno täällä, eno Fouchard, olenhan kertonut hänestä… Tuolla mäellä, ei sinne ole jos noin 7 sataa askelta, on ukon talo. Minä en aikonut käydä siellä, vaan koska sinulla on niin nälkä… Täytyneehän ukko nahjuksen antaa…
Hän lähti astumaan ja Jean seurasi tahdottomasti. Ukko Fouchardin talo oli aivan Haraucourtin solan suulla lähellä reservitykistön mäkeä. Se oli matala rakennus monien ulkohuoneiden, ladon, navetan ja tallin keskellä ja toisella puolen maantietä oli teurastuslaitos, jossa ukko omakätisesti tappoi elukat, ja itse myös ajeli lihoja kaupitsemassa. Maurice hämmästyi, talossa oli ihka pimeää eikä näkynyt ristinsielua kartanolla.
— Kas tuota vanhaa saituria; hän on pönkittänyt ovensa eikä taida hevillä avata!