— Mustetahrako, ei! Ne ovat kirjaimia, mutta niistä ei todellakaan saa selvää.
Sitten Markus huomasi revityn paikan.
— Tuosta on pois se yksi kulma. Epäilemättä sekin hampaiden repimä…
Oletteko löytäneet palasen.
Isä Philibin sanoi, ettei hän ollut etsinyt sitä. Ja hän aukaisi uudelleen sanomalehden ja tutki sitä tarkasti, samalla kun Mignot kumartui katsomaan lattialta. Ei löydetty mitään. Sitä pidettiin sitäpaitsi aivan merkityksettömänä. Markus ja munkit olivat yhdessä arvelleet, että murhamies, kauhun valtaamana, oli kuristanut lapsen, koetettuaan ensin turhaan tukahduttaa sen huutoja pistämällä paperikäärön sen suuhun. Merkillisintä oli vaan tuo sanomalehteen kääritty kirjoituskaava. Päivän numero "Petit Beaumontais"-lehteä voi selvästikin olla vaikka kenen taskussa. Mutta tuo kaava, mistä se tuli, miten se oli rutistuneena ja kokoonpuristuneena joutunut sanomalehden sisään? Kaikellaiset arvelut olivat mahdollisia, ja oikeuden asia oli panna toimeen tutkimus, jotta totuus tulisi ilmi.
Markuksesta tuntui kuin olisi murheen henki huokunut näytelmän pimeydessä, kuin kamala yö olisi peittänyt kaikki.
— Oh! lausahti hän tahtomattaan, siinä on hirviö vaanimassa pimeän luolansa pohjalla!
Ihmisiä alkoi sillävälin pysähtyä akkunan eteen. Siellä olivat läheisen paperikaupan omistajat rouvat Milhomme, jotka olivat jättäneet myymälänsä nähdessään kansanjoukon. Vaalea, pitkä, lempeännäköinen rouva Alexandre ja yhtä pitkä, mutta tumma ja ankara rouva Edouard, olivat sitä enemmän kauhuissaan kun jälkimmäisen poika Viktor kävi veljien koulua, jota vastoin Sébastien, edellisen poika, oli Simonin oppilas. He kuuntelivat neiti Rouzaireä, joka joukon keskellä kertoi yksityisseikkoja tapahtumasta, sillä aikaa kun odotettiin pormestarin ja santarmien tuloa.
— Olin eilen illalla Kapusiinikappelissa, tuossa liikuttavassa juhlallisuudessa, ja Zéphirin oli myöskin siellä muutamien koulutoveriensa, vuoden ensimmäisten rippilasten kanssa. Me ihailimme häntä kaikki, hän näytti pieneltä enkeliltä.
— Minun poikani Viktor ei ollut siellä, hän on vasta yhdeksän vuotias, sanoi rouva Edouard. Mutta oliko Zéphirin aivan yksin siellä? Eikö kukaan saattanut häntä kotiin?
— Oh! selitti opettajatar, tästä on vaan muutama askel kappeliin. Minä tiedän että veli Gorgiaan toimena on saattaa kotiin ne lapset, joiden vanhemmat eivät voi tulla heitä hakemaan, ja jotka asuvat kauempana. Sitä paitsi oli rouva Simon pyytänyt minua pitämään huolta Zéphirinistä, ja minä toin hänet kotiin. Hän oli hyvin iloinen, hän aukasi akkunan luukut, jotka hän oli ainoastaan työntänyt kiinni, ja hyppäsi akkunasta sisään, nauraen, laskien leikkiä ja sanoen, että se tie oli paljon lyhempi ja mukavampi. Jäin hetkeksi odottamaan että hän sytyttäisi kynttilän.