Markus oli lähestynyt ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän kysyi:
— Mitä kello oli silloin?
— Täsmälleen kymmenen, vastasi neiti Rouzaire. Saint-Martinin kello löi juuri.
Ihmisiä värisytti. Se että poikaraukka oli hypännyt sisään huoneeseen, jossa hän pian oli saava niin surkean lopun, liikutti sydämiä. Ja rouva Alexandre teki lempeästi huomautuksen, joka hänelle johtui mieleen.
— Ei ollut ollenkaan varovaista, että lapsi sai nukkua yksin tässä syrjäisessä, kadunpuoleisessa huoneessa. Luukut olisi pitänyt teljetä yöksi.
— Oh! hän kyllä sulki ne, sanoi neiti Rouzaire.
Markus sekaantui taas keskusteluun.
— Sulkiko hän ne eilen illalla teidän läsnäollessanne?
— Ei, en voi sanoa sitä. Kun jätin hänet mennäkseni huoneeseeni, oli hän sytyttänyt kynttilän ja järjesteli kuvia pöydällä, avonaisen akkunan edessä.
Mignot vuorostaan puuttui puheeseen.