Markus hymyili rauhallista hymyään. Tuo rakastettava Hortense, kaunis, pikkuvanha kolmentoistavuotias tyttö, jonka vartalo jo oli täysin kehittynyt, oli neiti Rouzairen suosikkeja. Hän kuljeskeli joskus molempien leikkipihojen väliaidan seutuvilla ja unehtui nurkkien taakse keskustelemaan ikäistensä poikien kanssa. Usein oli Markus vertaillut toisiinsa omia oppilaitaan, noita miehenalkuja, joiden järkeä ja totuudenrakkautta hän vähitellen oli kehittänyt ja opettajattaren oppilaita, kirkollisen hengen valheellisuudessa ja ulkokultaisuudessa kasvatettuja, sokerinsuloisia tyttösiä. Oi! kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut yhdessä poikiensa kanssa opettaa noita tyttöjä, joita kasvatettiin erikseen, joilta huolellisesti peitettiin kaikki, ja joissa siten herätettiin kaikellaisia salaperäisiä aavistuksia. Silloin he eivät enää olisi kuljeskelleet pitkin aitoja, saavuttaakseen sitä, mitä heille sanottiin synniksi, suloista, mutta kiellettyä hedelmää. Tulevaisuuden vapaalle ja onnelliselle kansalle oli ainoastaan yhteiskoulu terveellinen ja sopiva.
Markus vastasi ainoastaan:
— Neiti Rouzaire täyttää omantuntonsa mukaan velvollisuutensa; samoin teen minäkin… Jos perheet auttaisivat minua, edistyisi kasvatus ja opetustyö nopeammin.
Silloin pikku Savin suuttui ja sanoi oikaisten lyhyttä vartaloaan.
— Tahdotteko sanoa, että olen huonona esimerkkinä lapsilleni?
— Oh en suinkaan. Tarkoitan ainoastaan, että kaikki mitä lapset näkevät ympärillään on ristiriidassa opetuksieni kanssa. Totuuden ilmilausumista pidetään vaarallisena uhkarohkeutena, järjen sanotaan olevan riittämättömän kasvattamaan kunnon miehiä.
Markus tunsi aina suurta surua huomatessaan, että vanhemmat vastustivat häntä, hän kun toivoi heidän apuaan vapautustyössään. Jos hänen opetuksiaan olisi lasten kotona toteutettu, jos siellä olisi sovitettu käytäntöön yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet, joita hän koetti heille selittää, kuinka helpoksi ja nopeaksi kulku parempaan päin silloin olisikaan käynyt! Tämä yhteistyö oli välttämätönkin, löytyi paljon sellaisia kaikkein arkatuntoisimpia ja tarpeellisimpia opetuksia, joita opettaja ei voinut antaa, elleivät vanhemmat täydentäneet hänen työtänsä ja jatkaneet sitä samassa vapautuksen hengessä. Opettajien ja vanhempien olisi tullut kulkea käsi kädessä oikeuden ja totuuden päämäärää kohden. Ja kuinka surullista! sen sijaan, että olisivat auttaneet, hävittivät he senkin vähän, mitä hän sai aikaan, sillä he olivat melkein aina itse tietämättömiä ja heidän elämänsä ja mielipiteensä olivat johdonmukaisuutta vailla.
— Lyhyesti, sanoi Savin, teidän täytyy ripustaa tuo risti koulunne seinälle, herra Froment, jos tahdotte tehdä meille kaikille mieliksi ja elää hyvässä sovussa meidän kanssamme, jota me puolestamme toivomme, sillä te ette ole huono opettaja.
Markus hymyili taas.
— Kiitän teitä… Mutta sanokaa minulle, miksi rouva Savin ei ole mukananne? Häntä ainakin tämä asia olisi koskenut, sillä minä tiedän, että hän harjoittaa uskonnollisia menoja.