Eräänä iltana sanoi Mignot, joka juuri tuli leikkipihasta, raivostuneena
Markukselle.
— Tiedättekö, se on inhoittavaa, näin taas neiti Rouzairen seisovan tikapuilla ja vakoilevan meitä.
Opettajattarella oli todellakin tapana, luullessaan olevansa yksin, pystyttää tikapuut väliaitaa vasten ja niiltä tarkastaa, mitä poikakoulussa tapahtui: ja Mignot sanoi hänen joka viikko lähettävän salaisia tiedonantoja alkeiskouluntarkastaja Mauraisinille.
— Mikä vakoilija! sanoi Markus iloisesti. Aivan turhaan hän väsyttää jalkojaan tikapuilla. Minä aukaisen portin selkoselälleen, jos hän vaan tahtoo.
— Oh! sitä minä en tekisi! huudahti apuopettaja. Pysyköön kukin kotonaan. Jos vielä näen hänet niin vedän hänet alas jaloista.
Markus oli vähitellen valloittanut Mignotin: hänestä tuntui kuin olisi hän pelastanut ihmisen, ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Simonia oli Mignot aina epäillyt. Hän oli talonpojan poika ja oli ruvennut opettajaksi ainoastaan päästäkseen maatyöstä; hänen järkensä ja luonteensa olivat keskinkertaiset, eikä hän ajatellut muuta kuin omaa etuaan; ja kun hän ei uskonut mitään hyvää juutalaisista piti hän parhaana pysyä erillään hänestä. Niinpä hän oikeusjutun aikana oli ollut siksi rehellinen, ettei ollut tahtonut syyttää viatonta, mutta ei myöskään ollut antanut totuuden mukaista todistusta, joka olisi voinut pelastaa Simonin. Markuksen suhteen oli hän alussa asettunut vastustavalle kannalle, siinä oli taas muuan, jonka kanssa ei pitänyt ryhtyä tekemisiin, jos tahtoi päästä ylenemään! Lähes vuoden oli hän siten osoittanut vihamielisyyttään, syönyt ravintolassa, auttanut vastenmielisesti johtajaansa ja näyttänyt käytöksellään paheksumisensa. Siihen aikaan kävi hän usein neiti Rouzairen luona ja näytti olevan taipuvainen rupeamaan hengellisten käskyläiseksi. Mutta Markus ei näyttänyt siitä välittävän, hän oli ystävällinen apulaiselleen ikäänkuin tahtoen antaa hänelle aikaa miettiä ja ymmärtää, että hänelle todella oli edullisinta olla totuuden ja oikeuden puolella. Ja olihan tuo suuri rauhallinen poika, jonka ainoa intohimo oli onkiminen, kylläkin huvittava ala kokeiluille. Tulevaisuuden ajatteleminen teki hänet raukkamaiseksi, ympäristön säälimätön itsekkäisyys oli hiukan turmellut hänet, mutta pohjaltaan hän ei ollut paha, hän tulisi varmaankin hyväksi, jos hän joutuisi hyviin käsiin. Hän oli niinkuin suuri osa ihmisistä, luonteeltaan keskinkertainen, ei parhaimpia eikä huonoimpia, muuttuen olosuhteiden mukaan. Hänellä oli kylliksi tietoja, joten hänestä olisi voinut tulla erinomainen opettaja ja myöskin oikeudenmukainen ihminen siinä tapauksessa, että hänellä aina olisi ollut tukenaan lujatahtoinen ja ymmärtäväinen ystävä. Tämä kokeilu, tämä pelastaminen oli houkutellut Markusta, joka oli onnellinen askel askeleelta voittaessaan hänen luottamuksensa ja rakkautensa, sekä saadessaan todistuksen siitä totuudesta, jolle hänen suuri toivonsa tulevasta vapautuksesta perustui, nimittäin että jokaisesta turmeltuneestakin ihmisestä voi saada edistyksen työmiehen. Mignot oli saavuttanut toimeliaan iloisuuden ja hyväätekevän oikeuden ja totuuden rakkauden, jotka ikäänkuin säteilivät hänen koko olennostaan. Nyt apuopettaja söi johtajansa kodissa ja kuului ikäänkuin perheeseen.
— Te teette väärin, kun ette ole varovainen neiti Rouzairen suhteen, lisäsi hän. Ette voi aavistaakaan, mitä kaikkea hän voi tehdä… Hän pettäisi teidät kymmenen kertaa päästäkseen Mauraisininsä suosioon.
Ja kun hän kerran oli ruvennut tunnustamaan, kertoi hän kuinka neiti Rouzaire monta kertaa oli käskenyt häntä kuuntelemaan ovilla. Hän tunsi opettajattaren, siinä oli hirveä nainen, jonka ylenmääräisen kohteliaisuuden alla piili kovuutta ja ahneutta; ja vaikka hän ei ollut kaunis, vaan suuri, luiseva, kesakkoinen ja litteänaamainen, viehätti hän lopulta kaikki ihmiset. Itsekin hän ylpeili siitä että osasi käyttäytyä viisaasti. Kirkon vastustajille, jotka suuttuivat siitä, että hän niin usein vei lapsia kirkkoon, vastasi hän olevansa pakoitettu seuraamaan vanhempien tahtoa, sillä muuten ottaisivat he pois lapsensa. Kirkollisille antoi hän vahvimmat vakuutukset ja kallistui silminnähtävästi heidän puolelleen, varmasti uskoen olevansa mahtavampien puolella, joista maallikko-opettajienkin hyvät paikat riippuivat. Hän katsoi ainoastaan omaa etuaan ja oli Jumalan lapsi vaan siksi, että tämä sitten pitäisi huolta hänen asioistaan. Hän oli hedelmämyyjättären tytär Beaumontista, ja hänen luonteeseensa oli siitä jäänyt jotain kauppiasmaista. Hän ei ollut mennyt naimisiin sillä hän tahtoi elää oman mielensä mukaan, ja ellei hän pappien kanssa ollutkaan suhteissa, niinkuin ilkeä huhu tiesi kertoa, niin se oli ainakin varma, että hän miellytti pientä, kaunista Mauraisiniä. joka aina ihastui suuriin naisiin. Ei hän myöskään koskaan ollut humalassa vaikka hän suuresti rakasti liköörejä: syynä siihen, että hän joskus iltapäivätuntien alussa oli hyvin punainen, oli hänen vankka ateriansa ja hänen huono ruuansulatuksensa.
Markus teki välinpitämättömän liikkeen.
— Hän ei hoida niinkään huonosti kouluansa, sanoi hän. Se minua ainoastaan surettaa, että hän opettaa niin ahtaasti uskonnollisessa hengessä. Täällä ei poikia ja tyttöjä eroita ainoastaan seinä; heitä eroittaa syvä kuilu. Ja kun he koulusta päästyään yhtyvät naimisiin mennäkseen, ovat he kuin kahdesta eri maailmasta tulleita… Ja onhan näin ollut ammoisista ajoista asti, taistelu sukupuolten välillä tulee suureksi osaksi siitä.