Hän ei kertonut kuinka hän vihasi neiti Rouzairea, eikä syytä, miksi hän oli karttanut häntä, niin että lähestyminen heidän välillään oli mahdoton, joka syy oli tämän naisen inhoittava käytös Simonin jutun aikana. Markus muisti aina, kuinka hän oikeuden edessä oli ladellut vääriä syytöksiä viatonta vastaan, kertonut hänen antaneen epäsiveellisiä ja epäisänmaallisia opetuksia oppilailleen ja rauhallisella julkeudella ajanut kirkollisten asiaa. Markuksen muuton jälkeen Mailleboisiin olivatkin he osoittaneet toisilleen ainoastaan jäykkää kohteliaisuutta, joka heidän läheisen naapuruutensa tähden oli välttämätön. Kun hänen asemansa oli vahvistunut, ja kun neiti Rouzaire huomasi, ettei Markus joutunutkaan häviölle, niin kuin hän oli toivonut, oli hän koettanut saada lähentymistä aikaan, sillä hän ei suinkaan tahtonut olla epäsovussa voittajien kanssa. Etenkin koetti hän päästä Genevièven suosioon, mutta tämä piti häntä etäällä, ollen saman mieltä kuin puolisonsakin.

— Sanon sen vielä kerran, päätti Mignot, olkaa varovainen. Jos olisin noudattanut hänen tahtoaan olisin pettänyt teidät jo kaksikymmentä kertaa. Hän kyseli minulta alinomaa teistä ja sanoi minulle, että olen hullu ja etten koskaan tulisi miksikään… Te olette olleet niin hyvä minulle, ette voi aavistaakaan, mistä kaikesta olette pelastaneet minut, siliä noita veijaria, jotka lupaavat kaikellaista menestystä, kuuntelee niin helposti. Ja koska olen uskaltanut puhua teille näistä, niin antakaa minulle anteeksi, että rohkenen antaa teille neuvon. Teidän tulisi varoittaa rouva Fromentia.

— Mitä, varoittaa?

— Niin, niin, onhan minulla silmät päässä ja minä olen nähnyt neiti Rouzairen viime aikoina alinomaa kiertelevän vaimonne ympärillä. Milloin hän hyväilee, milloin kutsuu rakkaaksi rouvaksi, siitä voi syntyä ystävyys, jota teidän siassanne pelkäisin.

Markus oli hämmästynyt ja koetti nauraa.

— Oh! vaimollani ei ole mitään peljättävää, hän on kyllä varovainen. Mutta hänen on vaikea osoittaa epäkohteliaisuutta naapurille, johon yhteiset tehtävät yhdistävät meidät.

Mignot ei sanonut enempää. Mutta hän puisti päätään eikä näyttänyt tahtovan sanoa kaikkea, sillä ollessaan ikäänkuin perheeseen kuuluva oli hän huomannut, mitä siellä salaisuudessa tapahtui. Markus oli myöskin vaiti, hänet oli vallannut salainen pelko, tunnustamaton heikkous, joka lamautti hänet joka kerta kun hän ajatteli, että Genevièven ja hänen välillä voisi syntyä taistelu. Kirkollisten hyökkäys, jota hän Beaumontissa käynnistään alkaen oli odottanut, tapahtui äkkiä. Taistelun aloitti Mauraisinin virallinen ilmianto, jossa hän mainitsi ristin ottamisen pois koulun seinältä ja suuttumuksen, jonka tämä uskonnollista suvaitsemattomuutta osoittava teko herätti vanhemmissa. Siinä kerrottiin virkamies Savinin vastalauseesta ja selitettiin että Doloirin ja Bongardin perheet samoin olivat lausuneet paheksumisensa. Moisella teolla saattoi olla arvaamattoman vakavat seuraukset pienessä kirkollismielisessä kaupungissa, jossa kävi sangen paljon pyhiinvaeltajia, ja jossa maallikkokoulun täytyi tehdä paljon myönnytyksiä ellei se tahtonut antaa hengellisen koulun päästä voitolle; ja lopuksi pyysi Mauraisin, että opettaja, joka oli pahimpia kiihkoilijoita, muutettaisiin muualle, koska hän näin taitamattomasti oli saattanut koulun häpeään, Lisäksi täydensi syytöstä joukko pieniä todistuksia neiti Rouzairen jokapäiväisen vakoilun tuloksia: tämän kuulijaisia tyttöjä, jotka kävivät messussa, lukivat katkismusta, ottivat osaa juhlakulkueihin ja kantoivat pyhiä lippuja, oli myöskin verrattu anarkistisen opettajan laiskoihin, vastustushaluisiin poikiin, jotka eivät uskoneet Jumalaan eivätkä perkeleeseen.

Kolme päivää myöhemmin sai Markus kuulla että katolinen edusmies, kreivi Hector de Sangleboeuf oli kahden virkaveljensä seuraamana käynyt tärkeällä asialla prefekti Hennebisen luona. Hän oli nähtävästi tuntenut Mauraisinin tiedonannon, ellei hän itse ynnä isä Crabot, joka oli hyvin tuttu Désiradessa, olleet auttaneetkin häntä sen laatimisessa; ja he nojautuivat tähän tiedonantoon vaatiessaan opettajan muuttamista. Hennebise, jonka valtioviisautena oli elää sovussa kaikkien kanssa, ja jonka tapana oli lakkaamatta toistaa: "Oh! ei mitään melua!" piti asiaa varmaankin sangen ikävänä, sillä hän aavisti, että siitä tulisi olemaan turmiollisia seurauksia. Sydämmessään hän oli Sangleboeufin puolella, mutta oli vaarallista julkisesti yhtyä vanhoillisiin. Vaikka hän siis oli samaa mieltä kuin kiivas, juutalaisvihollinen edusmies, parooni Nathanin vävy, selitti hän, ettei hän yksin voinut ratkaista kysymystä, sillä laki määräsi nimenomaan, että hän voi muuttaa opettajan ainoastaan akatemiantarkastaja Le Barazerin ehdotuksesta, Opettajille oli myönnetty tämä takaus riippumattomuudesta. Päästen siten hetkeksi rauhaan lähetti Hennebise siis herrat tarkastajan luo, ja he menivätkin suoraan tätä etsimään hänen vastaanottohuoneeseensa prefektin virastossa. Le Barazer, entinen sijaisprofessori, josta oli tullut varovainen diplomaatti, otti heidät vastaan ja kuunteli heidän asiaansa kohteliaalla tarkkaavaisuudella. Hänellä oli leveät ja punakat kasvot ja huolimatta hänen viidestäkymmenestä ikävuodestaan ainoastaan hiukan harmahtava tukka. Lapsuudesta asti oli hän vihannut keisarikuntaa ja oli ensimmäisiä tasavaltalaisia, jotka pitivät alkeisopetusta tasavallan varsinaisena perustuksena. Kaikin keinoin koetti hän kukistaa hengelliset koulut, jotka hävittävät vapaan Ranskan. Mutta kokemuksesta oli hän huomannut minkä vaaran väkivaltainen toiminta tuotti, ja hän seurasi hitaasti ja taitavasti tarkoin mietittyä suunnitelmaa, niin että kiihkoilijat pitivät häntä laimeana. Hänen tyyni luonteensa ja rauhallinen, sitkeä tahtonsa olivat tietysti myöskin suurena syynä hänen menettelytapaansa. Kerrottiin hänen vuosia kestävillä, salaisilla, vastustamattomilla ponnistuksillaan saavuttaneen tavattomia voittoja. Alussa näytti hän paheksuvan Markuksen tekoa, ristin poisottamista, joka hänestä oli hyödytön mielenosoitus. Mutta samalla huomautti hän, että laki ei millään tavalla pakoittanut opettajaa suvaitsemaan uskonnollisia vertauskuvia koulunsa seinällä. Se oli vaan tullut tavaksi, ja hän osoitti varovaisesti paheksuvansakin tuota tapaa. Kun Sangleboeuf silloin kiivastui, ja puhui ankarasti kirkon puolustajana, kutsuen opettajaa mieheksi, joka tuotti häpeää ja yllytti koko Mailleboisin vastaansa, lupasi tarkastaja säveästi tarkastaa asiaa niin suurella huolella kuin se vaati. Eikö hän sitten ollut saanut tiedonantoa käskynalaiseltaan Mauraisinilta? eikö tiedonanto kyllin selvästi osoittanut kuinka vakavaa laatua oli tuo myrkky, jonka peljättävä leveneminen oli pysäytettävä pikaisella opettajan vaihdolla? Kun edusmies teki tämän kysymyksen oli Le Barazer suuresti hämmästyvinään: mikä tiedonanto? oh, aivan oikein! alkeiskouluntarkastajan neljännesvuoden kertomus! Kuinka he siitä tiesivät? Mutta näiden puhtaasti hallinnollisten kertomusten tarkoituksena oli ainoastaan ylimalkaisten tietojen antaminen akatemiantarkastajalle, ja hänen velvollisuutensa oli itse ottaa selkoa asiasta. Hän antoi herrojen mennä, luvaten vielä kerran panna suurta arvoa heidän käyntiinsä.

Kuukausi kului. Markus odotti joka päivä kutsua prefektin virastoon, mutta mitään ei kuulunut. Le Barazer noudatti epäilemättä tavallista menettelytapaansa, antoi jutun joutua unohduksiin, voittaakseen aikaa ja taivuttaakseen ihmisten mieliä. Opettaja oli siis saanut hänen salaisen kannatuksensa, niinkuin Salvan, hänen ystävänsä ja työtoverinsa oli sanonut. Mutta jutun ei pitäisi pahentua, kasvavan häväistyksen ei pitäisi tulla niin suureksi, että hänen puuttumisensa asiaan tulisi välttämättömäksi; sillä ne, jotka tunsivat hänet ymmärsivät, ettei hän puolustaisi Markusta enemmän kuin oli mahdollista, hän panisi hänet aivan varmaan pois Mailleboisista, jos tätä uhrausta tarvittaisiin pelastamaan hänen hitaisempaa ja ajalle sopivampaa työtään hengellisiä kouluja vastaan. Hänen luonteessaan ei ollut mitään vallankumouksellista uljuutta, semmoinen oli hänelle vastenmielistäkin. Pahinta oli, että tila Mailleboisissa yhä huononi. Helposti arvattavalta taholta tulleesta kehoituksesta, kävi "Petit Beaumontais" lehti kiivasta sotaa Markusta vastaan. Alussa oli siinä tavan mukaan ollut ainoastaan lyhyitä ja epämääräisiä uutisia: pienessä naapurikaupungissa tapahtui hirveitä asioita ja niistä puhuttaisiin tarkemmin, jos tultaisiin pakoitetuksi siihen. Sitten mainitsi se suoraan opettaja Fromentin ja antoi melkein joka päivä tietoja "Mailleboisin häväistyksistä", julaisten eriskummallisia juoruja; oppilaita ja heidän vanhempiaan oli muka tutkittu ja opettaja oli todistettu syypääksi mitä mustimpiin rikoksiin. Kauhistunut kansa kiivastui, veljet ja kapusiinit yllyttivät kauhua, jokainen uskovainen teki ristinmerkin kulkiessaan ohi kunnalliskoulun, jossa moisia ilkitöitä harjoitettiin. Silloin Markus tunsi olevansa suuressa vaarassa. Mignot laittoi uljaasti matkalaukkunsa valmiiksi, varmana siitä että hänen johtajansa onnettomuus ulottuisi häneenkin, koska hän oli mennyt hänen puolelleen. Neiti Rouzaire oli jo voitonriemuisen näköinen kun hän sunnuntaisin ylpeänä vei oppilaansa messuun. Isä Theodosius kappelissaan ja apotti Quandieukin Saint-Martinin kirkossa ennustivat, että Jumala pian kohotettaisiin entiseen arvoonsa uskottomien joukossa, ja se merkitsi että ristiinnaulittu Jesus juhlallisesti ripustettaisiin takaisin maallikkokoulun seinälle. Kaikkien näiden onnettomuuksien lisäksi tunsi Markus tavatessaan Darrasin, että tämä oli sangen kylmä ja varmaankin aikoi jättää hänet oman onnensa nojaan, sillä hän pelkäsi menettävänsä kunnallisneuvoston vähemmistönkin.

— Mitä tahdotte, ystäväni? Te olette menneet liian pitkälle, me emme voi seurata teitä tällä hetkellä… Tuo ulkokullattu Philis vaanii minua ja minä jäisin ilman puoluelaisia jos liittoutuisin teihin, mikä on aivan tarpeetonta.