Markus meni toivottomana Salvania tapaamaan. Hän oli viimeinen varma tuki, joka pysyi hänelle uskollisena. Mutta hänkin oli huolestunut, synkkä, melkein hämillään.
— Asiat ovat sangen huonosti, poikani. Le Barazer on äänetön, miettiväisen näköinen ja pelkään hänen lopulta jättävän teidät, sillä hänen ympärillään käydään tuimaa taistelua. Te olitte ehkä liian hätäinen.
Suru valtasi Markuksen, sillä hän luuli, että Salvankin hylkäsi hänet ja hän huudahti:
— Tekin, tekin, opettajani! Mutta Salvan tarttui syvästi liikutettuna hänen käsiinsä.
— Ei, ei, poikani, älkää epäilkö minua, minä olen kaikesta sielustani ja kaikesta mielestäni teidän puolellanne. Mutta te ette voi aavistaakaan mitä vaikeuksia teidän yksinkertainen ja oikeutettu tekonne on tuottanut kaikille. Minun normaalikouluani epäillään, sitä sanotaan jumalattomuuden ahjoksi. Rehtori Depinvilliers käyttää sitä hyväkseen ylistääkseen lyseonsa saarnaajaa, joka muka on edistänyt puolueiden sovintoa kirkon helmassa. Kaikki ovat levottomia, rehtoriimme, tyyneeseen Forbesiin saakka, joka pelkää kaduttavansa rauhansa… Le Barazer on sangen taitava, mutta onko hänellä oleva kylliksi vastustusvoimaa?
— Mitä on sitten tehtävä?
— Ei mitään, on ainoastaan odotettava. Olkaa vain varovainen ja rohkea, sanon sen vielä kerran. Syleilkäämme toisiamme ja uskokaamme totuuden ja oikeuden voimaan.
Seuraavana kahtena kuukautena Markus osoitti ihailtavaa uljuutta ja mielentyyneyttä, huolimatta solvauksista, joita joka päivä sateli hänen päällensä. Hän ei näyttänyt tietävän mitään saastaisista aalloista, jotka löivät hänen oveaan vastaan. Hän hoiti koulutyötään ihmeteltävällä iloisuudella ja huolella. Suurempaa, hyödyllisempää tehtävää ei hän ollut koskaan täyttänyt, hän antautui kokonaan oppilailleen, hän opetti heille sanalla ja esimerkillä työn välttämättömyyttä, totuuden ja oikeuden rakkautta pahimpienkin onnettomuuksien sattuessa. Kaiken katkeruuden ja häväistyksen, jota ihmiset syytivät hänen päälleen, palkitsi hän lempeydellä, hyvyydellä ja uhrautuvaisuudella. Hän koetti tehdä lapset paremmiksi kuin heidän isänsä, hän kylvi surkeaan nykyisyyteen onnellista tulevaisuutta, sovittaen toisten rikoksen oman onnensa hinnalla. Hänelle uskottujen pienten nerontaimien keskellä vetosi hän heidän viattomuuteensa ja puhtauteensa ja käyttäen hyväkseen heidän tiedonjanoansa opetti heille kaikki maailman salaisuudet, paljasti sen heille kaikessa kauneudessaan, toivottaen, että ihminen eläisi siinä veljeydessä ja ilossa, kun hän kerran tietäisi siitä kylläksi voidakseen elää varmuudessa, viisaudessa ja rakkaudessa, tehtyään luonnonvoimat itselleen alamaisiksi. Tämän pienen väen pelastaminen erehdyksen ja valheen vallasta antoi hänelle rauhaa ja voimaa. Ja hän odotti tyynesti hymyillen iskua, joka häntä uhkasi ja joka ilta tunsi hän tyytyväisenä ja varmana täyttäneensä velvollisuutensa.
Eräänä aamuna ilmoitti "Petit Beaumontais"-lehti että "Mailleboisin halpamainen myrkyttäjä", joksi se opettajaa kutsui, oli päätetty eroittaa virastaan. Edellisenä iltana Markus oli saanut kuulla, että kreivi de Sangleboeuf oli uudelleen käynyt prefektin virastossa, eikä hänellä enää ollut vähintäkään toivoa, hän piti perikatoaan varmana. Ilta oli vaikea. Koulutuntien jälkeen, kun hymyilevät, vaaleat tai ruskeat päät eivät enää olleet puhumassa hänelle paremmasta tulevaisuudesta, vaipui hän surumielisyyteen, jota vastaan hän koetti taistella, voidakseen seuraavana päivänä olla rohkea niinkuin tavallisesti. Mainittuna iltana hän olikin erityisen katkeralla mielellä. Hän ajatteli säälimättömästi keskeytettyä työtään, rakkaita poikiaan, joita hän oli opettanut ehkä viimeisen kerran ja joiden vapauttamista hänen ei sallittu viedä loppuun. Nuo lapset otettaisiin pois häneltä ja annettaisiin jonkun luonteen ja järjen turmelijan käsiin. Levolle mennessään oli hän niin synkännäköinen, että Geneviève hiljaa syleili häntä puolison hellyydellä, niinkuin hänen vielä joskus oli tapana tehdä.
— Sinä suret jotakin, ystävä raukkani?