Kun Markus yhä kyseli sanoi hän.
— Siellä ei olisi kaikkia noita ilkeitä juttuja, jotka ehkä lopulla rikkovat sopumme. Olisin niin onnellinen jos vielä saisimme olla yksin jossain syrjäisessä sopukassa, missä kukaan ei tunkeutuisi väliimme, eikä mikään ulkoa tuleva este erottaisi meitä toisistamme… Oi! armaani, lähtekäämme jo huomenna!
Useampia kertoja oli Markus huomannut hänessä samallaista eroamisen pelkoa, halua ja tarvetta pysyä täydellisesti hänen omanaan. Hän tahtoi ikäänkuin sanoa hänelle: "Pidä minut aina painettuna sydäntäsi vastaan. Vie pois minut, niin ettei kukaan saa riistää minua sinun sylistäsi. Minä tunnen, että minua joka päivä irroitetaan sinusta, minä pelkään sitä kylmyyttä, joka minua värisyttää, kun minä en enää ole sinun." Ja tämä teki hänet epätoivoisemmaksi kuin mitkään muut uhkaukset.
— Lähteäkö, armaani, se ei yksinään riittäisi. Mutta kuinka iloiseksi teet minut ja kuinka kiitän sinua tästä suuresta lohdutuksesta!
Päivät kuluivat yhä eikä pelättyä kirjettä prefektin virastosta kuulunut. Syynä tähän oli varmaankin se, että eräs uusi tapahtuma, joka nyt kiihoitti mieliä, oli kääntänyt huomion pois Mailleboisin maallikkokoulusta. Viime aikoina oli Jonvillen kirkkoherra, apotti Cognasse, jonka voitto oli täydellinen, miettinyt suurta yritystä; hän tahtoi nimittäin taivuttaa pormestari Martineaun antamaan suostumuksensa siihen, että hänen kuntansa pyhitettäisiin Jesuksen Pyhälle Sydämmelle. Aate ei varmaankaan ollut hänen omansa, sillä hänet oli kuukauden ajan nähty joka torstaiaamu menevän Valmarien kolleegioon, jossa hänellä oli pitkiä neuvotteluja isä Crabotin kanssa. Ja eräs Féroun, Moreuxin opettajan, lause kierteli miehestä mieheen, herättäen toisissa suuttumusta, toisissa naurua.
— Jos nuo saastaiset jesuiitat tuovat tänne verisen häränsydämensä, niin minä sylkäsen heitä vasten silmiä.
Kristuksen oppi suli vähitellen kokonaan Pyhän Sydämmen palvelukseen, joka lopulta oli kuin Jesuksen toinen lihaantuleminen, uusi katolilaisuus. Tuo hysteerisen naisen, kiihkoisen ja onnettoman Marie Alacoquen sairaloinen näky, tuo todellinen, vertavuotava, avonaisesta rinnasta puoleksi revitty sydän tuli vertauskuvaksi alhaisemmalle uskolle, joka tarvitsi aistimellista tyydytystä. Näytti siltä kuin puhdistettu usko aineettomaan Jesukseen, joka asui taivaassa Isän vieressä, olisi ollut liian hieno nykyajan ihmisille, jotka halusivat maallisia nautintoja; ja Jesuksen liha, hänen lihallinen sydämmensä, asetettuna näytteille taivaalliselle teurastuspöydälle tahdottiin antaa uskovaisille kansoille jokapäiväiseksi ravinnoksi, joka levittäisi taikauskoa ja tietämättömyyttä. Olisi voinut sanoa, että se oli tarkoin mietitty ihmisjärjen murha, että ehdoin tahdoin koetettiin alentaa entistä, jo itsessäänkin hämärää uskontoa, niin että suuret uskovaisten joukot painuisivat vieläkin syvemmälle valheeseen, tulisivat vielä typerämmiksi, vielä orjallisemmiksi. Pyhän Sydämmen palvelus oli todellista epäjumaloimista ja uskovaiset joutuivat palvelemaan teurashuoneesta saatua jäännöstä ja kantamaan sitä tangon päässä niinkuin lippua. Siinä ilmeni koko jesuiittain nero, uskonto oli tehty inhimilliseksi, Jumala tuli ihmisen luokse, koska vuosisatojen ponnistukset eivät olleet voineet saattaa ihmistä Jumalan luo. Tietämättömälle kansalle täytyi antaa sellainen Jumala, jota se ymmärsi, sen itsensä mukaan tehty, verinen ja kärsivä niinkuin sekin, räikeävärinen epäjumalankuva, jonka törkeä aineellisuus muuttaisi uskovaiset järjettömäksi karjalaumaksi. Ymmärryksen vähentäminen on myöskin vapauden vähentämistä, ja kirkon täytyi alentaa Ranska raakaan Pyhän Sydämmen palvelukseen, jos se tahtoi saada sen järjettömien opinlauseittensa valtaan. Suuren tappion jälkeen, maan surressa kahden maakuntansa menettämistä tehtiin yritys; kirkko käytti hyväkseen yleistä hämmennystä, koettaakseen saada syntejään katuvaa Ranskaa, jota Jumalan käsi niin ankarasti oli rangaissut, pyhitetyksi Pyhälle Sydämmelle. Suuren, vallankumouksellisen Pariisin korkeimpaan torniin oli se kohoittanut sykähtelevän, punaisen Pyhän Sydämmen, sellaisen, joita näkee riippumassa teurastajan koukuissa. Sieltä vuosi sen veri koko maahan, kaukaisimpiin seutuihin saakka; ja kun se siellä Montmartressa herätti ihailua naisissa ja herroissa, jotka kuuluivat hallitukseen, oikeuslaitokseen tai armeijaan, kuinka syvästi se liikuttaisikaan yksinkertaisten olentojen, kylien tietämättömien, uskovaisten ihmisten mieliä! Se oli katumuksen ja kirkon käsiin antaumisen kansallinen vertauskuva, se ommeltiin keskelle kolmiväristä lippua, jonka värit nyt merkitsivät taivaan sineä, neitsyen liljoja ja marttyyrien verta. Ja suurena, paksuna ja verta vuotavana riippui se siellä turmeltuneen katolilaisuuden uutena Jumalana, orjuutetun Ranskan alhaisen taikauskon esineenä.
Isä Crabot oli ensin aikonut näyttää valtaansa itse Mailleboisissa, maakunnan pääpaikassa, pyhittämällä sen Pyhälle Sydämmelle. Mutta sitten hän ei ollut uskaltanut, se kun oli tehdaskaupunki, jonka muutamat sadat työmiehet lähettivät sosialisteja kunnallisneuvostoon: huolimatta veljistä ja kapusiineista oli hän peljännyt siellä joutuvansa häpeällisesti tappiolle. Hän olikin päättänyt toimia Jonvillessä, jossa maa-ala näytti erinomaisen sopivalta; jos hän onnistuisi, voisi hän myöhemmin koettaa samaa laajemmalla näyttämöllä. Apotti Cognasse hallitsi nyt aivan yksin Jonvillessä, jonka opettaja Jauffre kokonaan oli luovuttanut hänelle, heittämällä, hänen käsiinsä ihmiset ja asiat, kaiken vallan, jonka Markus ennen niin uljaasti oli voittanut itselleen. Jauffren teoriia oli yksinkertainen: täytyi olla hyvissä suhteissa vanhempien, pormestarin ja ennen kaikkea kirkkoherran kanssa. Miksi ei hän olisi mennyt kirkon puolelle, koska kirkolliset olivat vallalla maassa? Eikö hän sitä tietä helpoimmin pääsisi jonkun suuren koulun johtajaksi Beaumontiin? Ja rikas Jauffre oli, annettuaan ensin vaimonsa lähestyä kirkkoherraa, täydellisesti alistunut, hän soitti kelloja, lauloi jumalanpalveluksessa ja vei oppilaansa joka sunnuntai kirkkoon. Pormestari Martineau, joka Markuksen aikana oli ollut kirkollisten vastustaja, oli ensin suuttunut uuden opettajan toimista. Mutta mitä sanoa opettajalle, joka ei ollut köyhä, ja joka kaikenlaisilla syillä osasi todistaa, että pappien vastustaminen aina oli väärin. Epäillen oli Martineau ensin antanut asiain mennä menojaan; sitten oli hän kauniin rouvansa vaikutuksesta kunnallisneuvostossa selittänyt, että kuitenkin oli edullisinta elää sovussa kirkkoherran kanssa. Ja yhdessä vuodessa tuli apotti Cognasse kunnan itsevaltiaaksi hallitsijaksi, nyt kun ei opettajakaan häntä enää ollut vastustamassa, vaan sen sijaan mielellään suostui häntä tottelemaan, varmana siitä, että saisi hyvän palkan alistumisestaan.
Kun ryhdyttiin Jonvillen pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, herätti se kuitenkin vähän hämmästystä ja vastustusta. Kukaan ei tiennyt mistä tuo aate oli kotoisin, eikä kukaan olisi voinut sanoa, ken siitä ensiksi oli puhunut. Mutta apotti Cognasse otti sen heti omaksi asiakseen, katsoen suureksi kunniaksi itselleen, jos hän niillä seuduin ensimmäisenä voittaisi kokonaisen kunnan Jumalalle. Hän piti sellaista melua, että hänen ylhäisyytensä Bergerot kutsui hänet Beaumontiin, tyytymättömänä ja epätoivoisena tästä uudesta taikauskosta, tästä alhaisesta epäjumalan palveluksesta, joka uhattiin tuoda maahan, ja joka syvästi suretti häntä; kerrottiin, että kohtaus heidän välillään oli ollut surkuteltava ja hirveä, piispan täytyi taipua vielä kerran. Jonvillessä oli kaksi myrskyistä kunnallisneuvoston istuntoa, jäsenet tahtoivat tietää mitä heille oikeastaan tarjottiin. Hetken oli voinut luulla, että asia menisi myttyyn. Mutta silloin Jauffre, joka myöskin oli käynyt Beaumontissa, vaikka kukaan ei tarkalleen tiennyt ketä hän siellä oli tavannut, ryhtyi välittäjäksi kirkkoherran ja kunnallisneuvoston välillä. Oli osoitettava, mitä kunta voittaisi tullessaan pyhitetyksi Pyhälle Sydämmelle; ensiksi ilmoitti hän, että Beaumontin rouvat olivat luvanneet lahjoittaa kunnalle hopeisen kalkin, alttariliinan, kukkavaaseja ja suuren Jesuksen kuvan, jonka rintaan oli maalattu hehkuva, verta vuotava sydän. Sitten annettaisiin ansiokkaimmalle Neitsyen tyttärelle viidensadan markan myötäjäiset hänen mennessään naimisiin. Mutta etenkin näkyi neuvostoon vaikuttavan se, että luvattiin perustaa Hyvän Paimenen haaraosasto, jossa kaksisataa naista saisi työtä, ja jossa valmistettaisiin hienoja liinavaatteita, paitoja, alushameita ja naisten housuja Pariisin suuriin myymälöihin. Talonpojat näkivät jo hengessä kaikki tyttärensä hyvien sisarten luona, ottamatta lukuun sitä rahan paljoutta, jonka tällainen laitos tuottaisi kunnalle.
Vihdoin määrättiin juhlallisuus sunnuntaiksi, kesäkuun 10 päiväksi, eikä kauniimpi auringonpaiste koskaan ollut suosinut suurta juhlaa, niinkuin apotti Cognasse huomautti. Kolme päivää oli hänen palvelijansa, hirveä Palmyre, rouva Jauffren ja kauniin rouva Martineaun auttamana, koristanut kirkkoa vihreillä kasveilla ja verhoilla, joita oli lainattu kaupunkilaisilta. Beaumontin naiset, presidentin rouva Gragnon, kenraalin rouva Jarousse, prefektin rouva Hennebise ja myöskin rouva Lemarrois, pormestarin, radikaalisen edusmiehen vaimo, olivat lahjoittaneet komean kolmivärisen lipun, johon oli ommeltu pyhä sydän sekä sanat: Jumala ja Isänmaa. Jauffre itse kantaisi tätä lippua Jonvillen pormestarin oikealla puolella. Harvinainen valikoima huomattavia henkilöitä saapui jo aamulla: Beaumontin arvokkaimmat miehet ynnä ne rouvat, jotka olivat antaneet lahjat: Mailleboisin pormestari, Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön seuraamana; sitten koko parvi pappeja, munkkeja, hänen ylhäisyytensä valtuuttama edustaja, isä Theodosius ja joukko kapusiineja, veli Fulgentius ja hänen kolme apulaistaan, isä Philibin sekä viimeksi itse isä Crabot, jota kaikki liehakoivat ja nöyrästi kumarsivat. Apotti Quandieu ei ollut saapuvilla, hän oli viime hetkessä saanut ankaran luuvalokohtauksen.