Kello 3 alkoi soittokunta Kirkkotorilla puhaltaa sotaista marssia. Kunnallisneuvosto saapui juhlapukuisen pormestari Martineaun johtamana; opettaja Jauffre kantoi molemmin käsin Pyhän Sydämmen lippua. Kulkue pysähtyi hetkeksi ja odotti soiton loppuun. Ääretön joukko pyhävaatteisiin puettuja talonpoikaisperheitä ja loistava pukuisia naisia tungeskeli odottaen torilla. Äkkiä kirkon suuri ovi aukeni ja komeaan papinkauhtanaan verhottu apotti Cognasse ilmaantui lukuisten lähiseuduilta saapuneiden pappien seuraamana. Kuoripoikien laulaessa ja läsnäolijoiden hartaina polvistuessa siunattiin lippu juhlallisesti. Sitten seurasi mieltäliikuttava hetki, pormestari Martineau ynnä kunnallisneuvosto laskeutuivat polvilleen vertauskuvallisen lipun juurelle, jonka vartta Jauffre taivutti alaspäin, jotta sen kolme väriä ja verinen sydän paremmin näkyisivät Pormestari lausui korkealla äänellä sanat, joilla Jonvillen kunta virallisesti pyhitettiin Pyhälle Sydämmelle.
— Minä tunnustan Jesuksen Kristuksen oikeudet kaikkiin kansalaisiin, joiden valtuuttama minä olen, heihin itseensä, heidän perheisiinsä ja heidän omaisuuteensa. Jesus Kristus on oleva heidän ensimmäinen, heidän ainoa herransa ja vastedes on hän määräävä kaikki meidän kunnallisen hallituksemme toimet meidän eduksemme ja omaksi kunniakseen.
Naiset itkivät, miehet taputtivat käsiään. Heidät valtasi autuaallinen innostus samalla kun torvet ja rummut uudelleen alkoivat soittaa voitonriemuista marssia. Kulkue astui kirkkoon, papit, pormestari ja kunnallisneuvosto, jota opettaja yhä seurasi lippuineen. Kirkossa siunattiin pyhä sakramentti, joka alttarilla vahakynttilöiden ympäröimänä loisti kuin tähti, ja jonka edessä neuvosto taaskin hartaasti polvistui. Sitten apotti Cognasse puhui hehkuvalla kaunopuheisuudella, hän iloitsi nähdessään maallisen vallan hakevan suojaa Pyhän Sydämmen kansallisen lipun juurella, polvistuvan pyhän sakramentin edessä, laskien kaiken ylpeytensä Jumalan käsiin ja uskoen hänelle Ranskan hallituksen ja pelastuksen. Eikö tämä ollut kaiken jumalattomuuden loppu, eikö kirkko tästä lähin olisi sielujen ja ruumiiden hallitsija, ainoa voiman ja vallan edustaja maan päällä? Pian se kohottaisi onneen rakastetun vanhemman tyttärensä, joka vihdoinkin katui erehdyksiään, alistui ja toivoi ainoastaan pelastustansa. Kaikki kunnat seuraisivat Jonvillen esimerkkiä, koko isänmaa antautuisi taivaalliselle Sydämmelle, Ranska tulisi jälleen maailman valtijaaksi, Jesuksen lipuksi muuttunutta kansallista lippua seuraamalla. Läsnäolijat huusivat pyhän huumauksen valtaamina, ja suuremmoinen juhlallisuus päättyi sakastissa, jonne kunnallisneuvosto meni pormestarin johtamana, allekirjoittamaan virallista ja lainmukaista asiakirjaa, jonka pergamentille oli kirjoitettu, että Jonville pyhitti itsensä kokonaan ja kaikiksi ajoiksi Pyhälle Sydämmelle, merkiksi siitä, että maallinen valta nöyrästi taipui taivaallisen vallan alle.
Mutta kirkosta lähdettäessä tapahtui häväistys. Férou, Moreuxin opettaja, oli joukossa kurjempana ja raivostuneempana kuin koskaan, puettuna repaleiseen takkiin. Velat rasittivat häntä yhä enemmän, häntä ahdistettiin viidenkymmenen pennin lanteista, eikä hänelle annettu velaksi edes leipää, jota hän joka päivä tarvitsi ankarassa työssä rasittuneen vaimonsa ja kolmen laihan, kivulloisen tyttärensä elatukseksi. Yhä laajeneva velkojen kuilu nieli edeltäpäin hänen kurjan kuukausipalkkansa ja pientä maksua, jonka hän sai sihteerin toimestaan, vastustettiin alinomaa. Kunnan talonpojat, jotka kaikki olivat varakkaita, olivat ruvenneet halveksimaan opettajaa hänen alinomaisen, yhä kasvavan kurjuutensa tähden, he epäilivät myöskin oppia, koska se ei voinut elättää miestä, jonka tehtävänä oli sen levittäminen. Ja Férou, ainoa ymmärtäväinen, ainoa sivistynyt tämän törkeän tietämättömyyden keskellä, tuli päivä päivältä katkerammaksi köyhyytensä tähden, hän, jolla oli tietoja, oli köyhä, samalla kuin tietämättömät olivat rikkaita! Tämä yhteiskunnallinen vääryys saattoi hänet raivoon, omaistensa kärsimykset vimmastuttivat häntä ja hän tahtoi väkivaltaisesti hävittää tämän kurjan maailman, rakentaakseen sen raunioille totuuden ja oikeuden kaupungin. Hän huomasi Saleurin, Moreuxin pormestarin, joka oli saapunut juhlaan puettuna aivan uuteen pukuun, sillä hän tahtoi miellyttää apotti Cognassea, nyt kun tämä oli päässyt voitolle. Moreuxissa vallitsi nyt rauha kunnan ja kirkkoherran välillä, vaikka viimemainittu lakkaamatta olikin pahalla tuulella ja nurisi siitä, että hänen täytyi kulkea neljä kilometriä mokomienkin seurakuntalaisten tähden, jotka aivan hyvin olisivat voineet kustantaa itselleen oman kirkkoherran. Kaiken sen kunnioituksen, jonka laiha, kalpea, huonopalkkainen ja velkojen rasittama opettaja oli menettänyt, oli saanut tukeva, kukoistava pappi, jolla oli paljon suurempi palkka ja lisäksi vielä tulot ristiäisistä, häistä ja hautajaisista. Tämä epätasainen taistelu saattoi opettajan raivoon, hänhän siinä auttamattomasti joutui tappiolle.
— No! herra Saleur, täällähän on oikeat karnevaalit! ettekö häpeä, ottaa osaa moisiin halpamaisuuksiin?
Saleur, joka oikeastaan ei pitänyt papeista, suuttui tästä. Hän piti sitä hyökkäyksenä hänen, rikastuneen härkäkauppiaan porvarillista asemaa vastaan, hänen, joka eli koroillaan kauniissa, vartavasten korjatussa ja öljyvärillä maalatussa talossaan… Ja hän haki kyllin arvokkaita sanoja vastatakseen.
— Te tekisitte parhaiten jos olisitte vaiti, herra Férou. Niillä on syytä hävetä, jotka eivät kykene hankkimaan itselleen riippumatonta asemaa.
Férou aikoi kiivastuneena vastata, sillä hän huomasi näissä sanoissa ilmaantuvan kaiken sen halpamaisen siveysopin, jonka tähden hän sai kärsiä, mutta silloin astui Jauffre vuorostaan kirkosta, ja hänen vihansa kääntyi tähän.
— Kas vain! tekin, virkaveljeni, kannatte valheen ja tietämättömyyden lippua! Kaunis tehtävä tasavaltamme pienten ja halpojen kasvattajalle! Pitäisihän teidän kuitenkin tietää, että minkä kirkkoherra voittaa, sen opettaja menettää.
Mutta Jauffre, joka oli rikas, ja joka oli hyvin tyytyväinen tekoonsa, osoitti hänelle musertavaa sääliväisyyttä ja ylenkatsetta.