Eräänä sunnuntaina Markus hämmästyi nähdessään vaimonsa tulevan sisään messukirja kädessä.
— Kuinka, käytkö sinä kirkossa? kysyi hän.
— Käyn, vastasi Geneviève suoraan. Tulen juuri ripiltä.
Markus katsoi häneen kalveten, hänet valtasi kylmä väristys, jota hän koetti salata.
— Sinä käyt kirkossa, etkä ole sanonut sitä minulle?
Geneviève oli nyt vuorostaan hämmästyvinään ja hän vastasi tyyneesti ja lempeästi niinkuin ainakin.
— Sanonut sinulle? miksi olisin sen tehnyt? tämähän on omantunnon asia… Minä annan sinun toimia mielipiteittesi mukaan, luullakseni saan itse tehdä samoin.
— Tietysti, olisin kumminkin hyvän sopumme tähden tahtonut tietää sen edeltäpäin.
— No, nythän tiedät sen. En tee mitään salaa sen näet… Toivon, että tästä huolimatta olemme hyviä ystäviä.
Hän ei sanonut muuta, eikä Markuksella ollut voimaa sanoa kaikkea mitä hänen sisässään liikkui, pyytää selitystä, jota hän tunsi tarvitsevansa. Mutta päivä kului raskaassa äänettömyydessä, jotakin katkeraa oli nyt heidän välillään.