III.
Kuukaudet kuluivat ja Markus tunsi joka päivä kuinka tuo peljättävä kysymys suureni ja vaati vastausta: miksi oli hän ottanut vaimokseen naisen, jolla ei ollut samaa uskoa kuin hänellä? Tulisivathan he molemmat äärettömästi kärsimään tästä erimielisyydestä, tästä syvästä kuilusta, joka eroitti heidät ikäänkuin olisivat he tulleet kahdesta toisilleen vihamielisestä maailmasta. Hän oli jo tullut siihen vakaumukseen, että samoin kuin perheen terveyttä varten alettiin vaatia ruumiillista tutkimusta, todistusta siitä ettei kummallakaan ollut mitään ruumiillista virhettä, olisi myöskin pitänyt vaatia todistusta siitä että järki toimii säännöllisesti ja että sydän ja luonne olivat vapaat kaikista perinnöllisistä tai kasvatuksen tuottamista virheistä. Kaksi olentoa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan, jotka tulevat kahdesta eri isänmaasta, varustettuina vastakkaisilla käsityksillä, ja joista toinen kulkee totuutta kohden ja toinen on erehdysten vallassa, voivat ainoastaan joutua ristiriitaan, kiduttaa ja musertaa toisensa. Mutta kuinka paljon verukkeita löytävätkään ihmiset ensimmäisessä, sokeassa rakkaudessaan, ja kuinka vaikea olikaan vastata tähän ratkaisevaan kysymykseen, kun tultiin erityiseen, kaikkein kauneimpaan, kaikkein hellimpään tapaukseen!
Sitä paitsi Markuksen täytyi ottaa lukuun poikkeus, joka oli hänen suhteensa olemassa. Hän ei vielä vähääkään syyttänyt Genevièveä, hän pelkäsi ainoastaan, että hänestä tulisi kuolettava ase noiden pappien ja munkkien käsissä, joita vastaan hän taisteli. Koska kirkon ei ollut onnistunut kukistaa häntä hänen esimiestensä kautta, alkoi se varmaankin nyt särkeä hänen kotionnensa, iskeä häntä sydämmeen. Se oli todella jesuiittamainen yritys, rippi-isänä ja omientuntojen johtajana toimivan munkin ikivanha menettelytapa, munkin, joka viekkaasti levittää katolilaista valtaa hyvänä ihmistuntijana, jolle intohimot eivät ole vieraat, ja joka ymmärtää niiden suuren merkityksen ja käyttää niitä Kristuksen voitoksi, mielitellen ihmistä, tyydyttäen hänen himonsa, voidakseen sitten musertaa hänet. Hiipiä perheeseen, tunkeutua puolisoiden väliin, ottaa vaimo valtaansa hänen kasvatuksensa ja uskonnollisen entisyytensä kautta ja saattaa näin epätoivoon ja häviöön mies, josta tahdotaan päästä vapaaksi, tämä on mukavin ja yleisin menettelytapa rippituolien pimeässä, kuiskailevassa maailmassa. Markus oli näkevinään apotti Quandieun, isä Theodosiuksen ja veli Fulgentiuksen mustien viittojen takana isä Crabotin ystävälliset piirteet.
Heti alussa otti kirkko naisen valtaansa ymmärtäen, että hän oli mahtavin ase kirkon opin ja orjuuden levittämiseksi. Mutta samassa syntyi myös vaikeus. Olihan nainen inhoittava, syntinen ja kauhea olento, jota kaikki pyhät pelkäsivät! Häneen on saastainen luonto pannut paulansa, hän on elämän lihallinen lähde, hän on itse elämä, jota katolinen oppi käskee halveksimaan.
Jonkun aikaa kirkko kielsikin sielun tältä irstaiselta olennolta, jota puhtaat miehet pakenivat erämaihin, varmoina siitä, että lankeisivat, jos tuuli toisi heille edes hänen hiustensa tuoksun. Koska kaikki kauneus ja kaikki hekuma oli tuomittu tässä maailmassa, oli nainen maan päällä ainoastaan kirottu kauneus ja hekuma, joita pidettiin saatanan juonina ja joita vastaan kehoitettiin rukoilemaan ja lihaansa kiduttamaan. Tahdottiin hävittää sukupuoli naisessa, ihannenainen oli sukupuoleton, taivaan valtaistuimella istui neitsyt, joka järjettömän ihmeen avulla oli synnyttänyt pojan, pysyen kumminkin neitseenä. Sitten kirkko huomasi naisen vastustamattoman vallan mieheen ja huolimatta siitä vastenmielisyydestä ja kammosta, jota se tunsi hänen sukupuoltaan vastaan, otti se vihdoin naisen palvelukseensa voittaakseen ja kahlehtiakseen miehen uudelleen. Sillä oli täydellinen sotajoukko alentavan kasvatuksen heikontamia naisia, jotka pelkäsivät helvettiä, ja jotka papin kovuus ja viha oli tehnyt orjiksi; ja koska mies oli lakannut uskomasta, tahdottiin valloittaa hänet takaisin käyttämällä tähän tarkoitukseen naisen vastustamatonta ja saatanallista viehätysvoimaa: naisen tarvitsisi ainoastaan kieltäytyä, niin mies seuraisi häntä ristin juurelle saakka. Siveetön epäjohdonmukaisuus oli tässä tosin suuri, mutta olihan katolilaisuus kadottanut alkuperäisen ankaruutensa ja olivathan jesuiitat syntyneet taistelemaan kasuistiikan alalla ja tekemään myönnytyksiä maailmalle. Tämän jälkeen oli kirkko kohdellut naista lempeämmin ja taitavammin. Vaikka se yhä työnsi hänet luotaan puolisona, tuntien pelkurimaista vastenmielisyyttä kirottua nautintoa kohtaan, käytti se tätä nautintoa omaksi voitokseen. Se tahtoi ensiksikin pitää naisen kokonaan vallassaan, jättämällä hänet ainiaaksi tietämättömyyteen ja lapsellisuuden tilaan. Sitten teki se hänestä itselleen sota-aseen, varmana siitä, että jumalinen nainen voittaisi epäuskoisen miehen. Hänen kauttaan voi se vaikuttaa kodeissakin alkooviin saakka, kun se tahtoi saattaa miehen kaikkein suurimpiin ahdistuksiin. Ja nainen oli siis yhä irstainen olento, mutta papit käyttivät häntä nyt vahvistaakseen Jumalan valtaa.
Markus voi helposti arvata minkälaisissa olosuhteissa Geneviève oli kasvanut. Ensimmäiset vaikutuksensa oli hän saanut ystävällisestä Visitationisisarten luostarista, josta hänellä oli kaikenlaisia suloisia muistoja: iltasin hän rukoili polvillaan pienessä, valkoisessa vuoteessaan; hänelle puhuttiin hyvästä Jumalasta, joka pitää isällistä huolta kuuliaisista lapsista; säteilevässä kappelissa kertoi kunnianarvoisa kirkkoherra hänelle kauniita kertomuksia kristityistä, joita jalopeurat eivät vahingoittaneet, suojelusenkeleistä, jotka valvoivat kehdon ääressä ja veivät puhtaat Jumalan rakastamat sielut taivaaseen. Sitten seurasi ensimmäinen ripillä käynti ja siihen tarvittiin vuosia kestäviä taitavia valmistuksia, katkismuksen salaisuudet opetettiin hirveässä pimeydessä, niin että ne ainiaaksi hämmensivät järjen ja sytyttivät salaperäisen uteliaisuuden turmelevan kuumeen. Siitä alkaen on lapsi, joka on muuttumaisillaan nuoreksi tytöksi ja ihastuksissaan valkeasta puvustansa, ensimmäisestä hääpuvustaan, kihlattu Jesukselle, yhdistetty taivaalliseen rakastajaansa, jonka keveään orjuuteen hän ainaiseksi antautui; nyt saattoi mies tulla, hän oli jo toisen oma, taivaallinen rakastaja vaatisi hänet omakseen muistojen vastustamattomalla voimalla. Pitkin koko elämäänsä näkisi hän vahakynttilöiden loistavan, tuntisi pyhän savun huumaavan tuoksun ja vaipuisi uudelleen taivaalliseen hekumaan, joka valtasi hänet rippituolin salaperäisessä pimeydessä ja pyhän aterian liikutuksissa. Hän kasvoi kaikenlaisissa harhaluuloissa, jokapäiväisenä ravintona oli hänellä vuosisatoja vanhat erehdykset ja valheet ja tarkasti pidettiin huolta, ettei todellisesta maailmasta voinut mitään tunkeutua hänen tietoonsa. Päästessään Visitationisisarten luota oli kuusitoista vuotias nuori tyttö niin turmeltu ja tietämätön kuin mahdollista, hän ei käsittänyt tehtäväänsä, ei tuntenut itseään eikä muita ja paitsi kauneuttaan ei hän tuonut kotiinsa muuta kuin tuon uskonnollisen myrkyn, kaikkien häiriöiden ja kärsimysten alun.
Sitten näki Markus Genevièven pienessä, jumalisessa talossa, Kapusiinitorin varrella. Siellä oli hän oppinut tuntemaan hänet hänen isoäitinsä, rouva Duparquen ja äitinsä, rouva Berthereaun luona, jotka valppaalla hellyydellä koettivat täydentää luostarin työtä, häätäen nuoren tytön luota kaiken, mikä olisi voinut kehittää hänessä totuuden kaipuuta ja järkeä. Kun hän vaan täytti uskonnolliset velvollisuutensa kuuliaisena seurakuntalaisena, ei hänen tarvinnut välittää mistään muusta, hänet opetettiin elämään tietämättä mitään elämästä. Markuksen täytyi jo hiukan ponnistaa muistaakseen hänet sellaisena, jollaisena hän oli häntä ensi näkemästä saakka rakastanut, suloisena, vaaleakutrisena impenä, jonka kasvot olivat lempeät ja hienopiirteiset, ja joka nuoruuden loistossaan, rakkaudesta tuoksuvana oli niin toivottava, että hän ei enää tarkoin muistanut minkälaista järkeä ja ymmärrystä hän silloin oli osoittanut. Heidän välillään oli heti syttynyt intohimo, jonka Markus oli tuntenut polttavan Genevièveä samoin kuin itseään, sillä Geneviève oli huolimatta ankarasta kasvatuksestaan säilyttänyt isältä perityn rakkauden tarpeen. Hän ei tietysti ollut missään suhteessa yksinkertainen; Markus arvasi hänen olevan samallaisen kuin muutkin nuoret tytöt, joista hän ei mitään tietänyt; hän oli luvannut itselleen ottaa siitä selkoa myöhemmin, kun he olisivat naimisissa ja kun hän olisi kokonaan hänen. Mutta kun hän nyt muisteli heidän ensimmäisiä vuosiaan Jonvillessä, huomasi hän kuinka vähän hän oli koettanut oppia paremmin tuntemaan ja enemmän valloittamaan vaimoaan. Nämä vuodet kuluivat molemminpuoleisessa ihastuksessa, sellaisessa hurmauksessa, etteivät he edes huomanneet henkisiä eroavaisuuksia, jotka saattoivat eroittaa heidät. Geneviève oli todella älykäs, eikä Markus häntä liioin moittinut niistä omituisista aukoista, joita hän välistä huomasi vaimonsa käsityksessä. Kun hän lakkasi käymästä kirkossa, luuli Markus taivuttaneensa hänet omiin vapaisiin aatteisiinsa, eikä huolinut edes opettaa hänelle niitä. Hän epäili kyllä, että siinä hänen puoleltaan saattoi myöskin olla hiukan leväperäisyyttä, hänestä oli ikävää ruveta uudestaan kasvattamaan vaimoaan, ja hän pelkäsi ehkä kohtaavansa vaikeuksia, häiritsevänsä heidän ihanaa rakkauden-onneaan. Mutta koska heidän elämänsä oli onnellinen näinkin, miksi ryhtyisi hän sellaiseen, josta ehkä seuraisi riitoja, kun hän kerran oli varma siitä, että heidän syvä rakkautensa aina riittäisi ylläpitämään yksimielisyyttä heidän välillään?
Ja nyt oli uhkaava käänne tullut. Kun Salvan oli välittänyt avioliittoa, ei hän ollut salannut Markukselta levottomuuttaan kahden niin erilaisen puolison tulevaisuudesta. Rauhoittaakseen itseään oli hän, sitten yhdessä Markuksen kanssa, tehnyt sen johtopäätöksen, että jos puolisot rakastavat toisiaan, niin mies voi muodostaa vaimon oman mielensä mukaan. Tottahan mies, jolle on uskottu nuori, tietämätön tyttö, voi muuttaa häntä millaiseksi vaan tahtoo, jos tämä tyttö häntä rakastaa! Hän on jumala, hän voi luoda hänet uudelleen rakkautensa voimalla. Mutta velttous, sokeus valtaa hänet itsensä, ja Markus oli vasta myöhemmin huomannut kuinka vähän hän todella tiesi Genevièvensä ajatuksista, jotka olivat kuin vieraan, hänelle vihamielisen naisen ajatukset, ja jotka olosuhteiden painosta hitaasti nousivat unestaan esiin. Varhaisimman nuoruuden vaikutukset heräsivät hänessä, hän oli yhä sama kuin lapsena polvistuessaan pienessä valkeassa vuoteessaan, suojelusenkelin siipien suojassa, sama kuin rippilapsena, valkoisiin puettuna Jesuksen kihlattuna, nuorena tyttönä, joka pyörtyi kappelissa, rippituolin varjossa, pää vielä sekaisin syntientunnustuksesta. Lämmin uskonnollisuus, jossa hän oli kasvanut, oli häviämätön, kirkko painoi lapseen ainiaaksi leimansa, eikä mikään voinut poistaa urkujen soiton, juhlamenojen huumaavan loiston ja kirkonkellojen runollisuuden tekemää vaikutusta. Vanhentunut nainen vielä palasi lapsuuteensa, tuuditti itsensä onnelliseen rauhaan katkismuksen lapsellisessa järjettömässä uskossa. Jumaloitu Geneviève, jonka Markus luuli kokonaan omistavansa, osoittikin jo olevansa toisen oma, menneisyyden häviämättömien vaikutusten vallassa, menneisyyden, johon hän ei kuulunut, eikä voinut kuulua. Kauhistuneena alkoi hän huomata, ettei heillä ollut mitään yhteistä, että hän oli voinut elää yhdessä Genevièven kanssa muuttamatta mitään hänen sisällisessä olemuksessaan, jonka taitavat kädet kätkyestä saakka olivat hämmentäneet. Kuinka hän nyt katuikaan, ettei alusta alkaen, hetkinä, jolloin he täydellisesti antautuivat toisilleen, ollut koettanut tunkeutua hänen ajatuksiinsa saakka, valloittaa hengen, joka piili noiden suloisten kasvojen takana, joita hän peitti suuteloillaan! Hänen ei olisi tullut uinua onnessaan, hänen olisi pitänyt kasvattaa uudelleen tuo suuri lapsi, joka niin hellästi rakasti häntä. Koska hän tahtoi tehdä hänet omakseen, miksi ei hän ollut tehnyt sitä viisaan ja järkevän miehen tavoin, joka ei anna rakkauden ilon himmentää ymmärrystään? Hän kärsi nyt turhamaisesta unelmastaan, laiskuudestaan ja itsekkäisyydestään, kun ei ollut toiminut vaan raukkamaisesti pelännyt turmelevansa onnensa.
Mutta nyt oli vaara niin suuri, että hän päätti taistella. Yksi ainoa syy oli hänellä enää, joka esti häntä ankarasti sekaantumasta asiaan; se oli muiden vapauden kunnioitus ja kaiken vilpittömän uskon suvaitseminen sillä naisella, jonka on kerran valinnut elämäntoverikseen. Samoin kuin hän rakastuneen miehen heikkoudesta oli suostunut antamaan vihkiä itsensä kirkossa ja kastaa tyttärensä Louisen, samoin ei hänellä nytkään ollut voimaa kieltää vaimoaan käymästä kirkossa tunnustamassa syntejään ja nauttimasta herranehtoollista, jos hänen uskonsa kerran sitä vaati. Ajat olivat kumminkin muuttuneet, hän olisi voinut puolustaa välinpitämättömyyttään häittensä ja tyttärensä syntymisen aikana, jota vastoin hän nyt oli yhä enemmän vapautunut ja varmistunut ottaessaan tehtäväkseen totuuden opettamisen tämän maailman pienille. Nyt oli hänen velvollisuutensa antaa hyvää esimerkkiä, hän ei voinut sallia omassa kodissaan sitä, minkä hän tuomitsi muiden kodeissa. Varmaankin häntä, maallikko-opettajaa, joka niin kiivaasti vastusti papin sekaantumista lasten opetukseen, soimattaisiin, jos hän sallisi vaimonsa käydä joka sunnuntai messussa ja viedä mukanaan heidän pienen Louisensa, joka jo luki ulkoa pitkiä rukouksia! Eikä hänellä sittenkään mielestään ollut oikeutta estää tätä kaikkea tapahtumasta, niin syvä oli hänen synnynnäinen kunnioituksensa omantunnonvapautta kohtaan, jota hän itsekin tahtoi saada täydellisesti nauttia. Kun hän nyt siis tunsi pakoittavan tarpeen puolustaa onneaan, ei hän voinut käyttää muita aseita, etenkin omassa kodissaan, kuin keskustelua, vakuuttamista ja jokapäiväistä opetusta terveen ja johdonmukaisen elämän vaatimuksista. Ja nyt tahtoi hän koettaa sitä, minkä hänen heti naimisiin mentyään olisi pitänyt tehdä täydellisesti valloittaakseen Genevièvensä, eikä ainoastaan kohottaakseen hänet terveeseen inhimilliseen totuuteen, mutta myöskin estääkseen heidän rakasta Louiseansa seuraamasta äitiään kuolettavaan katoliseen erehdykseen.
Louisen tila ei kuitenkaan ollut yhtä vaarallinen. Markus oli mielestään pakoitettu odottamaan, vaikka hänen vakuutuksensa oli, että lapsen ensimmäiset vaikutukset olivat syvimmät ja pysyväisemmät. Hänen oli täytynyt panna tyttösensä viereiseen kouluun, neiti Rouzairen luo, joka jo syötti hänelle pyhää historiaa. Hänen täytyi myöskin ottaa osaa aamu- ja iltarukouksiin, jumalanpalvelukseen sunnuntaisin ja kaikenlaisiin kulkueisiin ja juhlallisuuksiin. Opettajatar oli tosin hienosti hymyillen myöntynyt, kun Markus oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hänen tytärtään pakoitettaisi harjoittamaan mitään uskonnollisia menoja. Mutta lapsi oli vielä niin pieni, tuntui naurettavalta suojella häntä näin huolellisesti, eikä hän voinut aina olla läsnä tarkastamassa rukoiliko hän muiden mukana, vaiko ei. Neiti Rouzairen kirkollinen into oli hänelle vähemmän vastenmielinen, kuin hänen ulkokultaisuutensa, kuin se itsekäs omanvoitonpyyntö, joka määräsi kaikki hänen tekonsa. Tämä todellisen uskon puute, jumalisen hartauden teeskenteleminen ilmaantui niin selvästi, että se loukkasi Genevièveäkin, jonka rehellisyys vielä oli saastuttamaton. Mignotin pelko ei siis ollutkaan toteutunut, Geneviève oli työntänyt luotaan kaikki ystävyyden tarjoukset, joilla neiti Rouzaire häntä kiusasi tahtoen tunkeutua tämän perheen keskuuteen, sillä hän aavisti siinä mahdollisesti syntyvän murhenäytelmän. Mikä vahingonilo hänelle ja mikä kunnia, jos hän sielläkin olisi voinut toimia kirkon hyväksi, tehdä hengellisille sen palveluksen, että saisi vaimon eroitetuksi miehestään, osoitetuksi kuinka Jumalan käsi raskaasti painaa maallikko-opettajaa, musertaen hänet hänen omassa kodissaan! Hän yritteli kyllä uutterasti, oli sangen ystävällinen ja mairitteleva ja vaaniskeli lakkaamatta väliaidan takana sopivaa tilaisuutta voidakseen sekaantua perheen asioihin, lohduttaa pientä, sorrettua vaimo raukkaa; joskus hän uskalsi tehdä viittauksia, näyttää osanottoaan ja antaa neuvoja: on niin surullista kun aviopuolisoilla ei ollut sama usko, ihminen ei kuitenkaan voinut antaa sielunsa joutua kadotukseen, silloin oli parasta vastustaa lempeästi. Hän oli suureksi ilokseen pari kertaa nähnyt Genevièven itkevän. Sitten oli tämä vastenmielisyyden valtaamana pitänyt varansa, välttäen uusia yhteensattumuksia. Tuo mielistelevä, husaarimainen, likööriä juova nainen, omituisine puheineen papeista, jotka eivät oikeastaan olleet kummempia kuin muutkaan miehet, ja joiden soimaaminen oli hyvin väärin, herätti hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Loukattuna alkoi neiti Rouzaire vielä enemmän vainota naapurin perhettä, jolle hän voi tuottaa harmia käyttämällä opettajavaltaansa pikku Louisen tuon etevän oppilaan ylitse, jonka uskonnollisesta kasvatuksesta hän piti huolta, vasten isän nimenomaista kieltoa.