Ja hän purskahti uudelleen kyyneliin. Silloin sanoi Markus lempeästi.
— Ystävä raukkani, en uskaltanut sanoa sinulle syytä surumielisyyteeni; mutta jos kärsin, niin kärsin siksi, että sinussa olen huomannut kaiken sen mistä minua soimaat. Sinä et enää milloinkaan ole kanssani. Sinä olet kaiket päivät ulkona, ja kun palaat, olet niin kylmän ja onnettoman näköinen että kotiraukkamme siitä tulee ikäänkuin autioksi. Sinähän et koskaan puhu minulle, ja kun olet täällä, kun ompelet, tarjoat ruokaa tai hoidat Louiseamme, ovat ajatuksesi aina muualla, harhailevat hämärässä etäisyydessä. Sinä itse kohtelet minua kärsivällisellä sääliväisyydellä, ikäänkuin olisin syyllinen mies, joka ehkä ei tunne rikostaan, ja sinä itse kohta lakkaat minua rakastamasta, elleivät silmäsi aukene näkemään selvää totuutta.
Geneviève katkaisi jokaisen lauseen hämmästyneillä kiivailla vastalauseilla.
— Minäkö! minuako syytät moisista asioista! sinä et rakasta minua enää ja sitten sanot että minun rakkauteni pian sammuu!
Ja pidättämättä enää itseään tunnusti hän jokapäiväiset ajatuksensa.
— Oi! kuinka onnellisia ovat ne vaimot, joiden miehillä on sama usko kuin heillä! Olen nähnyt aviopuolisoiden yhdessä käyvän kirkossa ja kuinka suloista mahtaa olla yhdessä antautua Jumalan käsiin! Sellaisilla siunatuilla perheillä on todellakin yksi sielu, ja taivas tekee heidän onnensa monenkertaiseksi.
Markus ei voinut pidättää lempeää ja surumielistä hymyilyä.
— Vaimo raukkani, sinähän koetat kääntää minua.
— Mitä pahaa siinä olisi? vastasi Geneviève innokkaasti. Etkö usko minun rakastavan sinua siksi paljon, että nyt jo tunnen kauheata tuskaa ajatellessani kuinka suuressa vaarassa olet? Sinä et tosin usko tulevaa rangaistusta, sinä uhmaat taivaallista vihaa. Mutta ei kulu päivääkään etten rukoilisi Jumalaa valistamaan mieltäsi, ja antaisin kymmenen vuotta elämästäni, oi! kaikesta sydämestäni, jos siten voisin aukaista silmäsi ja pelastaa sinut hirveistä onnettomuuksista, jotka sinua uhkaavat… Oi! jospa rakastaisit minua, jospa kuulisit minua ja jospa seuraisit minua iankaikkisen autuuden maahan!
Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänet oli vallannut niin kiihkeä yli-inhimillinen toivo, että Markus hämmästyi, hän ei ollut luullut että paha oli jo niin syvälle vaikuttanut, Geneviève opetti häntä nyt, ja hän häpesi, sillä tekihän hänen vaimonsa sitä, joka olisi ollut hänen ensimmäinen velvollisuutensa? Hän lausui ääneen ajatuksensa ja sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.