Siitä päivästä alkaen kävi Genevièven käytös hermostuneemmaksi ja ärtyisemmäksi. Vanhojen rouvien luona säästettiin hänen miestään yhä vähemmän, uskallettiin yhä ankarammin moittia häntä Genevièven kuullen, sen mukaan kun huomattiin hänen hellyytensä vähenevän. Siitä miehestä, jota hän rakasti, tehtiin vähitellen julkinen pahantekijä, kirottu ihminen, jumalankieltäjä. Jokainen tällainen uusi hyökkäys tuntui myöskin hänen kodissaan, siellä kuului yhä katkerampia sanoja. Kylmyys ja epäsopu enenivät. Tuontuostakin alkoi heidän riitansa uudelleen ja melkein aina illalla heidän levolle mentyään, sillä päivällä he tuskin koskaan näkivät toisiaan; Markuksella oli nimittäin paljon työtä koulussaan, Geneviève taas oli alati ulkona, isoäitinsä luona tai kirkossa. Heidän hellä suhteensa alkoi kylmetä, Geneviève oli sangen kiivas ja Markuskin, joka tavallisesti oli niin suvaitsevainen, tuli joskus kärsimättömäksi.
— Rakas ystävä, tarvitsisin apuasi koulussa huomenna iltapäivällä.
— Huomenna en voi tulla, apotti Quandieu odottaa minua. Tästä lähtien en tahdo auttaa sinua missään työssä.
— Etkö enää tahdo auttaa minua?
— En, minä paheksun kaikkea mitä teet. Mene kadotukseen, jos sinua haluttaa. Minä ainakin ajattelen pelastustani.
— Me kuljemme siis molemmat omaa tietämme?
— Kuten tahdot.
— Oi! armaani, armaani, sinäkö sanot noin? Hämmennettyään ensin järkesi, ovat he siis muuttaneet sydämesikin!… Sinä olet kokonaan turmelijoiden ja myrkyttäjien puolella!
— Ole vaiti, ole vaiti, onneton!… Sinun työsi se on valhetta ja myrkkyä. Sinä pilkkaat Jumalaa puhuessasi saastaisesta totuudestasi ja oikeudestasi ja pahahenki, niin! pahahenki juuri opettaa koulussasi noita onnettomia lapsia, joita en edes surkuttele enää, niin typeriä ovat he jäädessään sinne.
— Ystävä raukkani, sinä olit ennen niin järkevä, kuinka voit nyt puhua moisia tyhmyyksiä?