— Oi! Geneviève, tämä on vakavata, se olisi sopumme loppu, jos emme olisi yhtä mieltä näin selvästä ja yksinkertaisesta asiasta… Etkö siis enään ole minun puolellani tässä surullisessa jutussa?
— En!
— Pidätkö onnetonta Simonia syyllisenä?
— Siitä ei ole epäilemistäkään? Kaikki syyt, joilla puolustatte hänen viattomuuttaan ovat perustuksettomia. Minä toivoisin että saisit kuulla henkilöiden, joiden puhdasta elämää uskallat epäillä, keskustelevan tästä asiasta. Kun näin suuresti erehdyt aivan selvässä asiassa, kuinka voit vaatia että vähääkään uskoisin muihin aatteisiisi, haaveksittuun yhteiskuntaasi, jossa kaikkien ensiksi murhaat Jumalan?
Markus sulki hänet jälleen syliinsä, painoi häntä kiihkeästi rintaansa vasten. Heidän epäsopunsa oli saanut alkunsa erimielisyydestä tuon totuuden ja oikeuden kysymyksen suhteen. Genevièven käsitys siitä oli myrkytetty, jotta he murtuisivat toisiaan vastaan.
— Kuule, Geneviève, ei ole kuin yksi totuus ja yksi oikeus, sinun täytyy ymmärtää minua niin että voimme tehdä sovinnon.
— Ei, ei!
— Geneviève, sinä et voi jäädä tuollaiseen pimeyteen, kun minä olen täydessä valossa. Silloin eroaisimme ainiaaksi.
— Ei, ei! anna minun olla. Minua väsyttää, minä en tahdo enää kuulla sinua.
Ja hän irtautui miehensä syleilystä ja vetäytyi kauvemmaksi hänestä, kääntäen hänelle selkänsä. Turhaan koetti Markus sulkea hänet uudelleen syliinsä, lausuen hänelle helliä sanoja ja suudellen häntä. Hän kieltäytyi, eikä edes enää vastannut. Oli ikäänkuin rakkausvuode olisi jäätynyt. Ja huone oli aivan pimeä, tuskallisen liikkumattomana odottaen tulevaa onnettomuutta.