— Mutta, rakas rouva Férou, miksi sanotte että miehenne murhataan? Upseerien ei ole tapana murhata sotamiehiään… Te vaan lisäätte kärsimyksiänne kun väärin tuomitsette.
— He ovat ilkiöitä! toisti onneton yhä raivokkaammin. Férou raukkani on nähnyt nälkää kahdeksan vuotta, hänet otetaan sotapalvelukseen kahdeksi vuodeksi, häntä kohdellaan niinkuin pahantekijää, sillä hän on uskaltanut puhua järkeä; ja nyt kun käy niinkuin välttämättömästi oli käyvä, lähetetään hänet rangaistussiirtolaan, ja lopuksi hänet murhataan, kun ensin on ajettu onnettomuudesta onnettomuuteen!… Ei, ei! minä en siedä sitä, minä huudan heille kaikille että he ovat ilkiöitä, ilkiöitä!
Markus koetti rauhoittaa häntä. Tämä ääretön yhteiskunnallinen vääryys tärisytti koko hänen olemustaan. Mutta mitä voivat viimeiset uhrit, äiti ja lapset säälimättömälle kohtalolle, joka myllynkiven tavoin musersi heidät?
— Olkaa järkevä, me koetamme toimia, me emme hylkää teitä.
Geneviève seisoi jäykkänä, kurja asunto, tuskissa käsiään vääntelevä äiti ja viheliäiset, valittavat lapset eivät enää herättäneet hänessä vähääkään sääliä. Sairas lapsi, joka makasi repaleisen peitteen alla, tuijotti suurilla, kuoppaan painuneilla silmillään huoneeseen jaksamatta edes itkeä. Geneviève pysyi ankarana, hän piti yhä kädessään Louisen pukukangasta, jonka hän oli aikonut antaa rouva Féroun ommeltavaksi.
— Teidän täytyy uskoa itsenne Jumalan haltuun, sanoi hän hitaasti.
Älkää pilkatko häntä, muuten rankaisee hän teitä vielä kovemmin.
Rouva Fèrou purskahti kamalaan nauruun.
— Oh! Jumalalla on kylliksi tekemistä rikkaiden kanssa, hän ei välitä köyhistä… Hänen nimessään ovat he syösseet meidät kurjuuteemme ja hänen nimessään he tappavat mies raukkani.
Äkillinen suuttumus valtasi Genevièven.
— Te pilkkaatte Jumalaa, te ette ansaitse apua. Jos te olisitte uskovainen, olisi teitä jo autettu.