— Mutta, rouva, enhän pyydäkkään teiltä mitään… Niin, kyllä tiedän, minua on kielletty auttamasta koska en käy syntiäni tunnustamassa; eikä armelias isä Quandieukään uskalla ottaa minua köyhiensä joukkoon… Minä en ole ulkokullattu, minä koetan rehellisellä työllä ansaita leipäni.
— Hyvä! pyytäkää työtä niiltä mielettömiltä, jotka kutsuvat pappeja ja upseereja ilkiöiksi.
Geneviève läksi vimmastuneena tiehensä ja vei pukukankaan mukanaan. Markuksen täytyi seurata häntä. Mutta hän oli kauhistunut, suuttumus oli vallannut hänet. Portaissa hän ei voinut hillitä itseään.
— Sinä teit pahasti.
— Kuinka niin?
— Jos hyvä Jumala olisi olemassa, armahtaisi hän kaikkia. Vihan ja rangaistuksen Jumala, johon sinä uskot, on ainoastaan hirveä mielikuvitus… Sen joka kärsii, täytyy tulla autetuksi, hänen ei enää tarvitse nöyryyttää itseään.
— Ei, ei! ne, jotka ovat tehneet syntiä, ansaitsevat rangaistuksensa. Kärsikööt niin kauvan kun pysyvät jumalattomuudessaan. Minä en saa tehdä mitään heidän hyväkseen.
Iltasella levolle mentyä alkoi riita uudelleen: ja Markus oli ensi kertaa vuorostaan ankara. Hän ei voinut antaa anteeksi tuota armeliaisuuden puutetta, joka kauhistutti häntä. Tähän saakka oli hän luullut, että Genevièven ymmärrys ainoastaan oli vaarassa. Turmelisiko myrkky nyt hänen sydämmensäkin? Tuona iltana lausuttiin kovia, peruuttamattomia sanoja, puolisot huomasivat kuilun, jota näkymättömät kädet lakkaamatta kaivoivat heidän väliinsä. Sitten vaikenivat molemmat ja syvä hiljaisuus vallitsi pimeässä, synkässä huoneessa, eivätkä he seuraavanakaan päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen.
Viimein heidän välilleen ilmaantui ratkaiseva riidan syy, joka oli tekevä heidän epäsopunsa täydelliseksi. Vuodet olivat kuluneet, Louise oli täyttänyt kymmenen vuotta ja oli tullut puheeksi hänen lähettämisensä apotti Quandieun luo katkismusta oppimaan, jotta hän valmistuisi ensimmäiseen ripille käyntiin. Markus, joka oli pyytänyt neiti Rouzairea vapauttamaan hänen tyttärensä kaikista uskonnonharjoituksista, oli kyllä huomannut että opettajatar ei siitä välittänyt, vaan rauhallisesti syötti lapselle rukouksia ja virsiä niinkuin muillekin oppilailleen; hänen oli täytynyt sulkea silmänsä, sillä hän tunsi, että neiti Rouzaire heti vetoisi äitiin, ihastuksissaan siitä että siten voi tuottaa ikävyyksiä heille. Kun tuli kysymys katkismuksen lukemisesta, tahtoi Markus kuitenkin olla järkähtämätön, hän odotti sopivaa tilaisuutta voidakseen Genevièven kanssa puhua asiasta. Sopiva tilaisuus ilmaantuikin luonnollisesti, kun Louise eräänä päivänä tullessaan koulusta sanoi hänen läsnäollessaan:
— Äiti, neiti Rouzaire sanoi minulle, että sinun täytyi mennä apotti
Quandieun luo, ilmoittamaan minua katkismuskouluun.