— Hyvä, lapseni, minä menen huomenna.
Markus luki erästä kirjaa ja kohotti päätään.
— Anna anteeksi, armaani, sinä et mene huomenna apotti Quandieun luo.
— Miksikä en?
— Siksi etten aijo sallia Louisen lukea katkismusta, enkä mennä ripille.
Geneviève ei suuttunut vielä, hän nauroi vain pilkallisen sääliväisesti.
— Sinä olet mieletön, ystäväni. Kuinka aijot naittaa tytön, joka ei olisi käynyt ripillä? minkä halveksitun erikoisaseman tahdot antaa hänelle maailmassa?… Ja sitäpaitsi olet antanut kastaa hänet, olet antanut opettaa hänelle raamatunhistoriaa ja rukouksia, olisi siis suorastaan epäjohdonmukaista, jos nyt kieltäisit häntä oppimasta katkismusta ja käymästä ripillä.
Markus ei myöskään vielä suuttunut.
— Sinä olet oikeassa, olen ollut heikko ja siksi juuri olen nyt päättänyt tehdä lopun siitä. Niin kauan kun lapsi vielä oli pieni ja riippui helmoissasi olen voinut suvaita uskojasi. Sanotaan, että tytön etenkin täytyy kuulua äidille, ja minä suostun siihen, mutta ainoastaan siihen saakka, että tulee kysymys lapsen henkisestä elämästä, koko tulevaisuudesta… Silloin on mielestäni isälläkin oikeus sekaantua asiaan.
Geneviève teki kärsimättömän liikkeen ja hänen äänensä alkoi vapista.