Hän jaksoi tuskin puhua, ja ääni oli hiljainen ja lyhyt. Mutta vapiseva äiti huudahti iloisesti:
— Älkää uskoko häntä, herra Froment, hän voi paljon paremmin, pian hän tulee terveeksi.
Saattaessaan opettajaa käytävään hän puhkesi sanomaan, suljettuaan oven:
— Oi! Jumalani! hän on mennyttä, lapsi raukkani on mennyttä! Eikö se ole hirveätä, niin kaunis ja vahva poika? Voi kuinka hän on muuttunut, kasvoissa ei ole enää muuta jälellä kuin silmät!… Jumalani! Jumalani! minä tunnen kuolevani hänen kanssaan!
Hän tukahutti huutonsa, kuivasi kiireesti kyynelensä ja palasi, tavallinen hymynsä huulilla, sairaan huoneeseen, jossa hän vietti kaiken aikansa aivan yksin, ummistamatta silmiään, taistellen kuoleman kanssa.
Kun Markus eräänä iltana astui sairaan huoneeseen, makasi äiti polvillaan vuoteen vieressä ja nyyhkytti, kasvot kätkettyinä lakanaan. Hänen poikansa ei enää voinut kuulla häntä, sillä hän oli edellisestä illasta ollut tajutonna, tauti oli voittanut hänet. Ja hillitsemättä itseään vaikeroi äiti hirveässä tuskassaan.
— Lapseni, lapseni!… Mitä olen tehnyt, miksi ryöstetään minulta lapseni?… Lapsi, joka oli niin hyvä, joka oli minulle kaikki kaikessa, samoin kuin minä olin hänelle… Mitä olen tehnyt? mitä olen tehnyt?
Hän nousi, tarttui Markuksen käsiin ja puristi niitä kiihkeästi.
— Sanokaa minulle te, joka olette niin oikeudenmukainen… Onhan mahdotonta että täytyy kärsiä näin, jos ei ole mihinkään syypää… Olisi hirveää tulla näin rangaistuksi, kun ei ole mitään pahaa tehnyt… Eikö totta, eikö totta? Tämä ei voi olla muu kuin sovitusuhri, ja jos se olisi totta, Jumalani! jospa tietäisin, jospa tietäisin!
Hän näkyi olevan hirveän sisällisen taistelun vallassa. Viime aikoina oli alituinen tuska ahdistanut häntä. Kysymyksessä olevana päivänä hän ei kuitenkaan vielä puhunut, mutta seuraavana riensi hän Markusta vastaan, ikäänkuin pian tehdäkseen lopun ahdistuksestaan. Sébastien makasi vuoteellaan tuskin hengittäen.