— Kuulkaa, herra Froment, minun täytyy tunnustaa teille. Lääkäri läksi juuri täältä, lapseni on kuoleva, hän voi pelastua ainoastaan ihmeen kautta… Minun paha työni tukehuttaa minut. Olen ruvennut uskomaan että itse murhaan lapseni, että minua hänen kuolemallaan rangaistaan siitä että muinoin valehtelin ja myöhemmin pysyin valheessani saadakseni olla rauhassa, samalla kun viaton kärsi kauheinta kidutusta… Oi! mikä taistelu onkaan raadellut minua viime päivinä!
Markus kuunteli hämmästyneenä, uskaltamatta vielä ymmärtää.
— Se koskee, herra Froment, onnetonta opettaja Simonia, joka tuomittiin pikku Zéphirinin raiskauksesta ja murhasta. Hän on ollut nyt enemmän kuin kahdeksan vuotta rangaistussiirtolassa ja te olette usein kertoneet minulle, kuinka hän saa kärsiä siellä julmuuksia, joista kuuleminen jo tekee minut aivan sairaaksi… Olisin tahtonut puhua, niin! minä vakuutan teille, useita kertoja olin keventämäisilläni sydäntäni, sillä omantunnon vaivat ahdistivat minua. Mutta olin raukkamainen, ajattelin lapseni rauhaa ja kaikkia ikävyyksiä, joita hänelle tuottaisin… Kylläpä olin ymmärtämätön, minä olin vaiti hänen onnensa tähden ja nyt vie hänet kuolema minulta, aivan varmaan sen vuoksi, että en puhunut!
Hän teki epätoivoisen liikkeen ikäänkuin ikuinen oikeus olisi musertanut hänet.
— Minun täytyy saada se teille sanotuksi, herra Froment. On ehkä vielä aikaa, ehkä säälii oikeus minua, kun korjaan vikani… Muistattehan tuon kirjoituskaavan, jota on niin paljon etsitty. Rikoksen jälkeisenä päivänä Sébastien sanoi teille, että hän oli nähnyt sellaisen serkullaan Victorilla, joka vasten kieltoa oli tuonut sen veljien koulusta: ja se oli totta. Mutta samana päivänä meitä peloitettiin siihen määrin, että kälyni pakoitti Sébastienin valehtelemaan ja sanomaan että hän oli erehtynyt… Kauvan aikaa myöhemmin löysin tuon kaavan, joka oli unehtunut vanhan vihon sisään ja samaan aikaan Sébastien, jota valhe oli ruvennut vaivaamaan, tunnusti sen teille. Kun hän kertoi minulle tunnustuksestaan, valtasi minut pelko ja minä valehtelin vuorostani, valehtelin hänelle rauhoittaakseni hänen mieltänsä ja sanoin, että paperia ei enää ollut olemassa, että olin hävittänyt sen. Ja tämä on varmaan se pahatyö, josta minua rangaistaan; paperi on vieläkin tallessa, sillä en koskaan uskaltanut hävittää sitä, sen verran oli minulla rehellisyyttä jälellä. Odottakaa, herra Froment, annan sen teille! vapauttakaa minut tuosta hirveästä paperista, se juuri tuottaa onnettomuutta ja kuolemaa taloomme!
Hän riensi kaapille ja otti sieltä liinakasan alta Victorin vanhan kirjoitusvihon, jonka sisässä kirjoituskaava oli kahdeksan vuotta ollut piilossa. Selvästi liikutettuna Markus katseli sitä. Tuossa oli siis paperi, jonka hän oli luullut hävitetyksi, tuossa oli vihdoinkin kauan etsitty todistuskappale! Hänellä oli kädessään aivan samanlainen kirjoituskaava, kuin se joka oli esiintynyt oikeusjutussa. Siihen oli painettu sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", ja sitäpaitsi oli siinä epäselvä nimimerkki, jossa asiantuntijat olivat huomanneet Simonin alkukirjaimet. Olisi nyt vaikea väittää, että kirjoituskaava ei muka ollut veljien koulusta, sillä se oli jäljennetty Victorin vihkoon hänen omalla käsialallaan. Mutta äkkiä Markus tuli kuin häikäistyksi: vasemman puoleisessa yläkulmassa, samassa, joka puuttui rikospaikalta löydetystä kaavasta, näkyi aivan selvästi leima, jolla veljien oli tapana merkitä kaikki heidän koululleen kuuluvat esineet. Äkkiä selveni juttu, joku oli repinyt pois kulman Zéphirinin luota löydetystä kaavasta, poistaakseen leiman ja saattaakseen siten oikeuden väärille jälille.
Vapisten tarttui Markus rouva Alexandren käsiin kiitollisuuden ja myötätuntoisuuden valtaamana.
— Oi! rouva, te teette tässä suuren ja kauniin työn, olkoon kuolema armias ja antakoon teille poikanne takaisin!
Samassa huomasivat he, että Sébastien, joka edellisestä illasta saakka oli ollut tajuttomana, oli aukaissut silmänsä ja katseli heitä. He hämmästyivät siitä. Sairas tunsi Markuksen, mutta hän houraili vielä ja sopersi matalalla äänellä: — Herra Froment, kuinka kaunis ilma! minä nousen ylös ja tulen kanssanne koululle auttamaan teitä opetuksessa.
Syvästi liikutettuna suuteli äiti häntä.