— Oi! parantunut, parantunut, lapseni! ja tästä lähtien emme koskaan valehtele, olemme aina hyviä ja rehellisiä.
Kun Markus läksi huoneesta, huomasi hän että rouva Edouard, kuullessaan puheltavan, oli tullut yläkertaan ja oli kuullut koko kohtauksen. Hän oli nähnyt Markuksen pistävän Victorin vihon ja kirjoituskaavan povitaskuunsa. Äänettömänä hän laskeutui alas portaita, mutta puodissa hän pysäytti Markuksen.
— Olen hyvin pahoillani herra Froment. Te teette väärin jos tuomitsette meitä, me olemme vain kaksi yksinäistä naisraukkaa, ja ansaitsemme suurella vaivalla vähän vanhainpäivien varaa… En pyydä teiltä takaisin tuota paperia. Te tulette käyttämään sitä hyväksenne, enkä minä voi vastustaa sitä, sen hyvin ymmärrän. Mutta siitä tulee hirveä onnettomuus meille… Pyydän teitä vielä kerran, älkää luulko minua ilkeäksi, jos koetankin suojella kauppaamme.
Hän ei todellakaan ollut ilkeä, vaikka hänellä ei ollut muuta uskoa eikä toivoa kuin pienen paperikaupan menestys. Hän ajatteli jo itsekseen, että jos maallikkokoulu pääsisi voitolle, vetäytyisi hän syrjään, jota vastoin rouva Alexandre pitäisi kauppaa, palvelisi ostajia. Mutta se olisi kuitenkin kova kolaus hänen kauppanerolleen ja hänen vallanhimolleen. Ja hän koetti voimiensa mukaan torjua onnettomuutta.
— Te voisitte tyytyä pelkkään kaavaan, näyttämättä poikani vihkoa… Minun mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus. Ettekö tahtoisi hiukan parantaa asiaa, sanoa esimerkiksi että minä olen löytänyt kaavan ja antanut sen teille, me tulisimme edulliseen valoon… Silloin me loistolla siirtyisimme teidän puolellenne, varmoina voitostanne.
Huolimatta mielenliikutuksestaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.
— Totuudessa, rouvaseni, on vieläkin helpointa ja kunniallisinta pysyä.
Te tulette kaikissa tapauksissa sangen kiitettävään valoon.
Rouva Edouard näytti hiukan rauhoittuvan.
— Onko se todella teidän mielipiteenne… Minä puolestani en mitään toivo hartaammin kuin että totuus tulee ilmi, jos me vaan emme saa siitä kärsiä.
Markus oli kohteliaasti vetänyt taskustaan paperit, tahtoen näyttää mitä oli saanut ja rouva Edouard sanoi täydellisesti tuntevansa ne. Samassa saapui Victor, ystävänsä Polydor Souquetin seuraamana tavallisilta retkiltään. Nuorukaiset, jotka kävelivät huolimattomasti ja naureskelivat jollekin yhteiselle kepposelle, vilkaisivat ohikulkiessaan kirjoituskaavaan. Polydor hämmästyi suuresti.