Ennenkuin veli Gorgias oli ilmi annettukaan, ryhtyivät hänen esimiehensä puolustamaan häntä. Hänet oli pelastettava mistä hinnasta tahansa, hyökkäys oli torjuttava keksimällä todistuksia hänen viattomuudestaan. Ensi alussa syntyi kuitenkin hirveä sekasorto, veljen nähtiin säikähtyneenä pitkillä, laihoilla säärillään mittailevan Mailleboisin katuja ja teitä ympäristöllä. Kotkan nenä ulkonevien poskipäiden välissä ja syvät mustat silmät, joita varjostivat tuuheat kulmakarvat, tekivät hänet julman petolinnun näköiseksi. Hänet nähtiin samana päivänä kulkevan Valmarien tiellä, sitten tulevan pormestari Philisin luota ja viimein astuvan junasta, joka toi hänet Beaumontista. Kaupungissa ja sen ympäristöllä huomattiin myöskin paljon pappeja ja munkkeja, joiden päätön hyörinä osoitti mitä suurinta kauhistusta. Seuraavana päivänä huomattiin näiden puuhien tulos: "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa ilmoitettiin raivokkain sanoin, että saastaisen juutalaisen ystävät taas aikoivat tuottaa levottomuutta seutuun, syyttämällä kunnianarvoista munkkia, maailman pyhintä miestä. Veli Gorgiasta ei mainittu; mutta siitä alkaen oli lehdessä joka päivä kirjoitus; ja vähitellen tuli esiin kokonaisuudessaan veljen esimiesten laatima selitys asiasta vastaväitteenä Davidin selitykselle, jonka sisällön he jo aavistivat, vaikkei hän ollut julkaissut sitä. Tahdottiin kukistaa hänet edeltäpäin. He kielsivät kaikki: veli Gorgias ei ollut voinut pysähtyä Zéphirinin akkunan eteen, sillä todistajat olivat nähneet hänen palaavan koululle puoliyksitoista; kaavan nimimerkki ei ollut hänen tekemänsä koska asiantuntiat nimenomaan olivat tunteneet siinä Simonin käsialan. Ja silloin oli kaikki selvää. Hankittuaan itselleen kaavan oli Simon jäljentänyt veljen nimimerkin, jonka hän oli nähnyt Zéphirinin vihossa. Tietäen että kaavoissa oli leima oli hän repinyt siitä kulman, todellakin pirullisella viekkaudella, jotta sitä luultaisiin murhamiehen varokeinoksi. Kaiken tämän oli hän tehnyt siinä helvetillisessä tarkoituksessa, että rikoksesta ruvettaisiin epäilemään herranpalvelijaa, siten tyydyttääkseen vihaansa kirkkoa kohtaan. Tämä eriskummallinen juttu, joka oli joka aamu luettavana sanomalehdessä, muuttui pian yksinkertaisten, valheen myrkyttämien lukijoiden uskonkappaleeksi.
Ensialussa löytyi kumminkin hiukan eriäviä mielipiteitä, toisia selityksiä liikkui kaupungilla, veli Gorgias itse näytti tehneen huolestuttavia tunnustuksia. Tuo veli Gorgias, josta ennen tuskin tiedettiin ja joka nyt oli joutunut yleisen huomion esineeksi, oli omituinen ilmiö. Hänen isänsä oli ollut salametsästäjä Jean Plumet, josta kreivitär de Quèdeville, Valmarien entinen omistaja, oli tehnyt metsänvartijan. Hän ei ollut koskaan tuntenut äitiään, jotain kulkutyttöä, joka eräänä iltana oli ilmestynyt ja lapsen synnyttyä taas hävinnyt. Tämä lapsi, Georges, oli kahdentoista vuotias kun eräs salametsästäjä ampui hänen isänsä. Hän jäi Valmariehen, pääsi kreivittären suosioon ja hänen pojanpoikansa, Gastonin leikkitoveriksi. Hän tunsi varmaankin tarkalleen kaikki asianhaarat, jotka liittyivät nuorukaisen tapaturmaiseen kuolemaan hänen ollessaan kävelemässä kotiopettajansa, isä Philibinin kanssa, samoin kuin sitä seuranneet tapaukset viimeisen Quèdeville-suvun jäsenen kuoleman aikana ja myöskin alueen lahjoittamisen tämän rippi-isälle Crabotille. Jesuiitta-isät pitivät kaikissa tapauksissa tämän jälkeen erityistä huolta hänestä ja heidän välityksellään kerrottiin hänen, huolimatta vaikeista esteistä, päässeen munkiksi: tästä olivat ilkeät ihmiset alkaneet epäillä että esimiehillä ja käskynalaisella oli yhteinen rikos salattavanaan. Veli Gorgiasta pidettiin kuitenkin erinomaisena, Jumalalle otollisena munkkina. Hänellä oli tuo synkkä ja raaka usko, joka heittää heikon syntisen ihmisen itsevaltaisen herran, vihan ja rangaistuksen kuninkaan käsiin. Jumala yksin hallitsi, kirkko oli hänen rangaistuksiensa toimeenpanija, muun maailman tuli ainoastaan taipua loppumattomaan orjuuteen, joka kestäisi ylösnousemukseen saakka taivaallisen valtakunnan ilossa. Hän teki usein syntiä, mutta tunnusti sitten vikansa, osoittaen ankaraa katumusta, lyöden nyrkillä rintaansa ja nöyryyttäen itsensä tomuun ja tuhkaan; silloin oli hän vapaa synneistään ja rauhallinen, hänen omatuntonsa oli puhdas. Hän oli maksanut, eikä ollut enään mitään velkaa kunnes tekisi uuden synnin, johon lihan heikkous pian saattoi hänet lankeemaan. Lapsena hän kuljeskeli pitkin metsiä, varasteli ja ahdisti jo silloin tyttöjä. Tultuaan munkiksi oli hän pilkallinen ja uhkaileva kun häntä soimattiin jostain liian julkeasta kepposesta: tekiväthän kaikki syntiä! Tarvitsivathan kaikki anteeksiantoa! Hän huvitti esimiehiään, mutta piti heitä alituisessa pelossa, he antoivat hänelle anteeksi, sillä hänen tunnonvaivansa näyttivät niin äärettömiltä ja totisilta: menipä hän niinkin pitkälle että tuomitsi itsensä viikoksi paastoomaan ja kantamaan rautapiikeillä varustettua jouhipaitaa. Näistä syistä olivat esimiehet aina suosineet häntä, he huomasivat hänessä oikean uskonnollisen hengen: munkin irstaiset paheet, jotka hän sovitti kostavalla katumusruoskalla.
Ensi kerran puhuessaan "Petit Beaumontaisin" toimittajien kanssa oli veli Gorgias siis tunnustanut liian paljon. Hänen esimiehensä eivät varmaankaan vielä olleet ilmoittaneet hänelle selitystään, ja hän oli siksi järkevä että huomasi sen täydellisen mahdottomuuden. Uuden, hänen nimimerkillään varustetun kaavan löydettyä näytti hänestä mahdottomalta kieltää että tuo nimimerkki oli hänen kirjoitustaan. Se oli niin päivän selvää että eivät mitkään asiantuntijat voisi sitä muuksi muuttaa. Hän oli siis antanut oman selityksen, joka oli järjellisempi ja jossa hän tunnusti osan totuudesta, sen että oli pysähtynyt Zéphirinin akkunan eteen, keskustellut ystävällisesti pienen raajarikon kanssa ja torunutkin häntä huomatessaan pöydällä kirjoituskaavan, joka luvatta oli tuotu koulusta; sitten alkoi valhe taas, hän läksi matkaansa, lapsi sulki akkunan, Simon teki saastaisen rikoksen, hän käytti pirullisen mielenjohteen mukaan kaavaa hyväkseen ja aukaisi akkunan, jotta luultaisiin murhaajan paenneen sitä tietä. Mutta tämä selitys, jonka lehti ensimmäisenä päivänä sanoi saaneensa varmoista lähteistä, väitettiin seuraavana päivänä pontevasti valheeksi, veli Gorgias itse meni lehden toimitukseen antamaan vastalauseensa. Evankeliumin kautta vannoi hän että rikosiltana oli palannut suoraan koululle ja että nimimerkki oli väärä, niin kuin asiantuntijat olivat todistaneet. Hänen täytyi hyväksyä esimiestensä keksintö, jos tahtoi että he auttaisivat ja pelastaisivat hänet. Hän kiroili sitä itsekseen ja kohautti olkapäitään sen typeryydelle; mutta hän taipui kuitenkin, vaikka hän aavisti että sen oli mahdotonta pysyä pystyssä. Tällä hetkellä veli Gorgias oli todella suuri pilkallisessa julkeudessa ja sankarillisessa valheessa. Olihan hänellä Jumala takanaan! valehtelihan hän pyhän kirkon hyväksi ja siis varmana synninpäästöstä! Uneksipa hän marttyyrikruunustakin, jokainen hurskas rikos tuottaisi hänelle lisää taivaallista iloa. Siitä alkaen oli hän ainoastaan tottelevainen ase veli Fulgentiuksen käsissä, jonka takana toimi isä Philibin, isä Crabotin salaisia käskyjä noudattaen. Heidän suunnitelmansa oli kieltää kaikki, sekin, mikä oli silminnähtävää, sillä he pelkäsivät että pieninkin aukko kirkon pyhässä muurissa aiheuttaisi välttämättömän häviön: ja heidän järjetön selityksensä voi kyllä johdonmukaisista ihmisistä näyttää typerältä, mutta se pysyisi sittenkin kauvan aikaa vielä ainoana totuutena yksinkertaisen kansan silmissä, ja he päättivät uskaltaa kaikki, tuntien sen rajattoman, pohjattoman herkkäuskoisuuden.
Kirkolliset olivat siis ryhtyneet puolustukseen, odottamatta edes ilmiantoa, jolla veli Gorgiasta uhattiin, ja etenkin koulun johtaja, veli Fulgentius, osoitti ylenmääräistä intoa. Kun suuri mielenliikutus valtasi hänet, oli ikäänkuin hänen isänsä, hulluinhuoneessa kuolleen mielenvikaisten lääkärin luonne olisi herännyt hänessä. Hän antautui aina ensimmäisen vaikutuksen valtaan, hänen aivonsa hämmentyivät, turhamaisuus ja kunnianhimo alkoivat häntä vaivata ja hän toivoi voivansa tehdä kirkolle jonkun suuren palveluksen, joka kohottaisi hänet munkkikuntansa esimieheksi. Heti Simonin jutun alussa olikin hän jo kadottanut vähäisenkin järkensä, luullen siinä saavuttavansa odottamansa kunnian: ja kun juttu heräsi uudestaan, joutui hän taas kuin kuumeeseen. Kaikkialla Mailleboisin kaduilla nähtiin pienen, laihan ja mustan veljen liikkuvan, viitan liepeet liehuen kuin rajutuulessa. Hän puolusti kiihkeästi kouluaan, vannoi Jumalan kautta apulaisveljiensä enkelimäisen puhtauden. Inhoittavat jutut, jotka olivat kertoneet apulaisveljien joutuneen niin häväiseviin selkkauksiin että heidät oli täytynyt kiireimmiten lähettää muualle, olivat saatanan juonia. Näitä valheita kiihkeästi vakuuttaessaan tosiksi oli hän ehkä itsekin alkanut uskoa niitä, siihen määrin eli hän mielikuvituksen maailmassa. Hän oli joutunut valheen valtaan, hänen täytyi siis jatkaa valehtelemistaan ja hän teki sitä nyt jonkunmoisella uskonnollisella vimmalla, valehdellen ylen määrin — rakkaudesta Jumalaan. Olihan hän itse siveä! Olihan hän aina taistellut häpeällisiä kiusauksia vastaan. Ja hän piti velvollisuutenaan vannoa kaikkien munkkikuntansa jäsenien täydellisen siveyden, hän kielsi maallikoilta oikeuden tuomita veljiä, sillä he kuuluivat siihen suureen laumaan, joka ei tiennyt mitään temppelistä. Jos veli Gorgias oli tehnyt syntiä, tuli hänen tehdä tiliä siitä ainoastaan Jumalalle, eikä ihmisille. Munkkina hänen ei tarvinnut taipua inhimillisen oikeuden alle. Kunnianhimoinen veli Fulgentius puuhasi näin, ja taitavat salaiset kädet johtivat häntä, kooten hänelle kaiken vastuunalaisuuden.
Hänen takanaan oli helppo aavistaa isä Philibinin, joka taas oli isä Crabotin ase. Mutta mikä notkea ja vahva ase, joka totellessaankin säilytti yksilöllisyytensä! Hän puhui mielellään talonpoikaisesta syntyperästään ja oli olevinaan yksinkertaisen hyvänsävyinen, niinkuin vasta maalta tullut kansanlapsi ja tämän karkean kuoren alla piili mitä liukkainta kavaluutta, hän johti tavattoman varmalla kädellä ja kärsivällisesti suuria hankkeitaan. Aina oli hän toimessa jotain hämärää tarkoitusta varten, mutta ilman melua, ilman itsekästä kunnianhimoa, nauttien itsekseen kun näki toimensa onnistuvan. Hän saattoi olla uskovainen ja taisteli silloin halpana soturina, joka tahtoi ainoastaan palvella esimiehiään ja kirkkoa. Valmarien opintojen johtajana valvoi hän kaikkea, piti huolta kaikesta, näki kaikki ja oli sangen sukkela huolimatta kömpelönnäköisestä ruumiistaan. Tuo suuri, leveäharteinen ja suurikasvoinen mies otti iloisesti osaa oppilastensa leikkeihin, oli lakkaamatta heidän joukossaan, vakoili heitä, tutki heitä ja otti selkoa kaikesta, heidän sukulaisistaan ja ystävistäänkin. Hänen silmänsä huomasi kaikki, hänen järkensä paljasti kaikkien ajatukset ja tunteet. Sitten sanottiin hänen sulkeutuvan huoneeseensa rehtorin, isä Crabotin kanssa, joka oli johtavinaan laitosta, milloinkaan suoranaisesti puuttumatta oppilastensa asioihin, ja isä Philibin näytti hänelle muistiinpanonsa ja tietonsa jokaisesta oppilaasta. Ne olivat täydellisiä asiakirjoja, joissa oli mainittu kaikki pienimmätkin yksityisseikat. Väitettiin myöskin, ettei isä Crabot. joka varovaisen periaatteen mukaan ei säilyttänyt ainoatakaan paperia, vaan hävitti kaikki, hyväksynyt tätä asiakirjojen säilyttämis- ja luokittamisjärjestelmää. Hän salli sen kuitenkin tapahtua isä Philibinin monien, suurien palvelusten tähden ja luuli olevansa johtava käsi, terävä ymmärrys, joka käytti hyväkseen häntä. Hänhän juuri jylhästä kammiostaan hallitsi maakunnan koko ylhäistä seurapiiriä! Kuuluivathan kaikki naiset, joita hän ripitti, kaikki perheet, joiden lapsia hän opetti, hänelle, hänen pyhän virkansa voimasta! Ja hän luuli itse kutovansa laajaa verkkoa, johon hän toivoi koko maan tarttuvan, vaikka oikeastaan isä Philibin useimmiten salaa valmisti hyökkäykset ja hankki voitot. Simonin jutussa etenkin näytti hän olevan salainen alkuunpanija, joka ei kammonnut mitään halpamaisia ja kavaloita tekoja, hän oli valtioviisaudesta pysynyt ystävänä entiselle pahankuriselle pojalle, joka tunsi heidän salaisuutensa, nykyiselle hirveälle veli Gorgiaalle, oli seurannut häntä elämässä, suojellut häntä yhtä vaarallisena kuin hyödyllisenä henkilönä ja koettanut pelastaa hänet tuosta kauheasta jutusta, jotta ei itse samassa kukistuisi ja hänen kanssaan voittoisa isä Crabot, joka oli kirkon kunnia.
Mailleboisin valtasi taas levottomuus. Mutta vielä liikkui ainoastaan huhuja, kirkolliset olivat kylväneet mieliin hämärää kauhua, pelättiin juutalaisten rikollisia hankkeita, joiden tarkoituksena oli saada kurjan Simonin sijaan tuomituksi kunnianarvoisa veli Gorgias, pyhä mies, jota koko seutu kunnioitti. Oppilasten vanhempien ympärillä, niidenkin, joiden lapset kävivät maallikkokoulua, toimitettiin kummallista työtä, heitä saatettiin ilmituomaan paheksumisensa. Kaikki puhuivat kuin olisivat salaiset roistojoukot, Jumalan ja Ranskan viholliset kaivaneet katujen alle ruutihautoja, jotka he aikoivat räjähyttää ilmaan heti kun käsky saapuisi ulkomaalta. Eräässä kunnallisneuvoston istunnossa uskalsi pormestari Philis viitata tuohon epämääräiseen vaaraan, joka kaupunkia uhkasi; hän puhui myöskin juutalaisten kullasta, salaperäisestä kassasta, johon oli koottu miljoonia pahanhengen työtä varten. Selvemmin ruoski hän opettajan jumalattomia toimia, tuota Markus Fromentia, josta hänen ei vielä ollut onnistunut vapauttaa kaupunkilaisiaan. Hän vaani häntä yhä, hän toivoi tällä kertaa voivansa pakoittaa akatemian tarkastajan tekemään sen. "Petit Beaumontaisin" antamat selitykset olivat hämmentäneet mielet. Oli tosin kysymys jostain Milhomme-rouvien luota löydetystä todistuskappaleesta; mutta toiset puhuivat uudesta Simonin tekemästä väärennyksestä, toiset taas vaarallisesta paperista, joka todisti isä Crabotin osallisuuden rikokseen. Ainoa, mitä varmasti tiedettiin, oli se, että kenraali Jarousse oli taas käynyt pikkuserkkunsa, rouva Edouardin, köyhän sukulaisensa luona, jonka olemassaolon hän mielellään kokonaan unhotti. Hänen oltiin eräänä aamuna nähty kiivaasti ryntäävän ahtaaseen kauppaan ja puoli tuntia myöhemmin tulevan ulos aivan punaisena. Tämän myrskyisen käynnin seurauksena oli, että rouva Alexandre ja hänen poikansa seuraavana päivänä lähtivät etelään, jotta Sébastien virkistyisi ankaran lavantautinsa jälkeen; rouva Edouard poikansa Victorin kanssa sitävastoin jäi hoitamaan liikettä, ja antoi täydellisen tyydytyksen klerikaaliselle ostajapiirilleen sekä sanoi kälynsä poissaolon syyksi äidillisen huolen ja rakkauden. Mutta hän oli kuitenkin valmis kutsumaan hänet takaisin kaupan edun tähden, jos maallikkokoulu voittaisi suuressa, lähestyvässä taistelussa.
Ankaraa myrskyä ennustavan jyryn kuuluessa koetti Markus täyttää opettajan tehtäväänsä täydellisellä tarkkuudella. Juttu oli nyt Davidin käsissä, Markus voi auttaa häntä enää vain todistuksellaan. Hän ei ollut vielä koskaan niin täydellisesti antautunut koulutyöhönsä, lapsille, joista hän tahtoi tehdä hyviä ja järkeviä ihmisiä. Hänen osansa vuosisadan hirveimmän vääryyden korjaamisessa oli ikäänkuin lisännyt hänen innostustaan. Genevièven kanssa karttoi hän huolellisesti koskettamasta heidän epäsopunsa aiheita, hän oli aina hellä ja oli ajattelevinaan ainoastaan elämän jokapäiväisiä, tärkeitä pikkuseikkoja. Mutta kun hän vaimonsa kanssa palasi vanhojen rouvien luota, tunsi hän tämän olevan hermostuneen, kärsimättömän ja yhä katkeramman häntä kohtaan, huomasi hänen päänsä olevan täynnä hänen vihollistensa kertomia juttuja. Eikä hän aina voinut välttää riitoja, jotka vähitellen tulivat katkeriksi ja murhaaviksi.
Eräänä iltana syntyi taistelu onnettoman Féroun tähden. Markus oli päivällä saanut kuulla hirveän uutisen; Férou oli murhattu, eräs kersantti, jolle hän oli tehnyt vastarintaa, oli ampunut hänet revolverilla. Markus oli käynyt rouva Féroun luona, joka oli itkenyt kamalan kurjuuden ympäröimänä, toivottaen kuolemaa ottamaan hänet ja hänen nuoremmat tyttärensä, niinkuin jo oli hänen vanhimmalle tyttärelleen tapahtunut. Se oli hirvittävä, mutta aivan johdonmukainen ratkaisu: köyhä, halveksittu opettaja katkeroittuu siihen määrin että nousee vastarintaan, ajetaan virastaan, pakenee maasta, kun ei tahdo kasarmissa maksaa velkaa, jonka jo osaksi on suorittanut koulussa, näkee nälkää, palaa takaisin omaistensa kutsusta, viedään väkisin sotapalvelukseen ja kuolee niinkuin raivoon joutunut koira etelän kuuman taivaan alla, rangaistuskomppanian kidutuksiin. Ja nähdessään tuon nyyhkyttävän vaimon ja hänen tylsistyneet tyttärensä, nuo kurjat raukat, jotka yhteiskunnallinen vääryys oli syössyt suurimpaan kurjuuteen, tunsi Markus koko veljellisen ihmistuntonsa nousevan kiihkeään vastustukseen.
Hän ei ollut tyyntynyt vielä illallakaan, eikä muistanut olla varuillaan, vaan puhui siitä Genevièvelle, kun tämä vielä liikkui heidän yhteisessä huoneessaan ennen kuin vetäytyi pieneen, viereiseen huoneeseen, jossa hän oli päättänyt nukkua.
— Tiedätkö uutisen? muuan kersantti on eräässä riidassa tappanut Féroun
Algeriassa.