— Oh!
— Olin rouva Féroun luona iltapäivällä, hän menettää siitä järkensä… Se on aivan varmaan tahallinen edeltäpäin mietitty murha. En tiedä voiko kenraali Jarousse, joka on ollut niin kova tässä asiassa, nukkua tänä yönä. Hänen kätensä ovat tahratut tuon onnettoman miesraukan verellä.
Geneviève vastasi nopeasti, ikäänkuin nämä sanat olisivat loukanneet häntä.
— Kenraalilla ei ole syytä nukkua huonosti. Féroulle ei olisi voinut muuten käydä.
Markus teki surua ja suuttumusta osoittavan liikkeen. Mutta sitten hän hillitsi itseään ja katui että oli puhunut kenraalista, joka oli isä Crabotin rakkaimpia rippilapsia ja jota kerran oli aijottu käyttää eräässä sotilasvaltiokaappauksessakin. Hänen sanottiin olevan bonapartelaisen, hän oli sangen ankara sotamiehiään kohtaan, mutta hyvänsävyinen pohjaltaan, rakasti hyvää ruokaa ja tyttöjä; mutta keskustelujen jälkeen oli hänet varmaankin huomattu tuohon valtiokaappaukseen liian typeräksi. Ja hän oli kirkolle nyt hätävarana, jota vielä mieliteltiin.
— Moreuxin kurjassa koulussa ollessaan, sanoi Markus lempeästi, oli Férou, kuten tiedämme, niin köyhä ja työn ja huolien rasittama, että en voi ajatella tuota opettajaa, jota on hätyytetty kuin metsänotusta, tuntematta sydämmessäni ääretöntä tuskaa ja sääliä.
Silloin Genevièven suuttumus muuttui hermostuneeksi katkeruudeksi ja hän puhkesi kyyneliin.
— Niin, niin, kyllä ymmärrän sinut, olen sydämmetön, sitähän tarkoitat? Olet pitänyt minua tyhmänä ja nyt pidät minua ilkeänäkin. Kuinka voimme rakastaa toisiamme, kun minä mielestäsi olen yksinkertainen ja kovasydämminen nainen?
Markus tahtoi rauhoittaa häntä, hämmästyneenä ja onnettomana tämmöisestä käänteestä. Mutta hän kiihtyi yhä enemmän.
— Ei, ei, kaikki on lopussa välillämme. Koska päivä päivältä yhä enemmän halveksit minua, olisi parempi erota heti, ennenkuin pahempaa tapahtuu.