— Niin, huusi Markus, katolilaisuutta vastaan minä taistelen, sen opetuksen järjettömyyttä, sen menettelytavan ulkokultaisuutta, sen jumalanpalveluksen turmiollisuutta, sen kuolettavaa vaikutusta lapseen ja naiseen ja sen yhteiskunnallista vahingollisuutta vastaan. Katolinen kirkko on vihollinen, joka meidän ensin on kukistettava. Tärkeämpi yhteiskunnallista kysymystä, tärkeämpi valtiollista kysymystä on uskonnollinen kysymys, joka sulkee kaikki tiet. Me emme koskaan pääse askeltakaan eteenpäin, ellemme ensin voita kirkkoa, turmelijaa, myrkyttäjää, murhaajaa… Ja kuule minua tarkoin! tällainen on syy, miksi en salli Louisen tunnustaa syntejään ja mennä ripille. Silloin en mielestäni täyttäisi velvollisuuttani, se olisi täydellisessä ristiriidassa mielipiteitteni ja opetuksieni kanssa; ja minun täytyisi heti jättää tämä koulu, lakata opettamasta muiden lapsia, koska minulla ei ollut voimaa johdattaa omaa lastani totuutta, ainoaa oikeata, ainoaa hyvää kohden… Minä en taivu, tyttäremme saa itse päättää, kun hän on täyttänyt kaksikymmentä vuotta.
Raivostuneena aikoi Geneviève vastata, mutta samassa saapui Louise. Koulutuntien jälkeen oli neiti Mazeline pitänyt häntä kauvan aikaa luonaan ja hän tuli saattamaankin, selittääkseen iloisesti kuinka hän oli opettanut lapselle vaikean käsityön. Hän oli pieni ja hoikka, ei kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänellä oli leveät kasvot, suuri, helläilmeinen suu ja mustat, ihanat silmät, joissa paloi harras myötätuntoisuus. Hän huusi heti ovelta.
— Mitä, eikö teillä vielä ole tulta?… Minä olisin tahtonut näyttää teille pienen, taitavan tyttönne kauniin käsityön!
Mitään vastaamatta Geneviève kutsui heti lasta tylyllä äänellä.
— Sinäkö se olet Louise. Tule lähemmäksi… Isäsi kohtelee minua taas raa'asti sinun tähtesi. Hän on varmasti päättänyt, että et saa mennä ripille… Minä taas vaadin, että teet sen tänä vuonna. Sinä olet täyttänyt kaksitoista vuotta, etkä voi viipyä kauvempaa saamatta häpeää… Ja ennen kuin päätän mitään tahdon tuntea sinun mielipiteesi.
Louise oli suuri ikäisekseen, hänen vartalonsa oli jo muodostunut, hän oli melkein pieni nainen, ymmärtäväisine kasvoineen, joissa äidin hienot piirteet näyttivät sulavan isältä perityn terveen järjen ilmeeseen. Hän vastasi kiirehtimättä, hellästi ja säveästi.
— Minunko mielipiteeni, oi äiti, eihän minulla voi olla omaa mielipidettä. Mutta minä luulin, että asia jo oli päätetty, koska isä toivoo ainoastaan että odotetaan minun täysi-ikäisyyttäni… Silloin sanon sinulle mielipiteeni.
— Tämäkö on vastauksesi, onneton lapsi? huudahti äiti, jonka suuttumus kasvoi. Odottaa, kun minulle on päivän selvää, että isäsi hirveät opetukset joka päivä turmelevat sydäntäsi ja riistävät sinut minulta.
Silloin neiti Mazeline, varomattomasti kyllä, rupesi välittäjäksi, sillä hänen hyvä sydämensä kärsi tästä surullisesta näytelmästä kodissa, jonka onni ennen oli liikuttanut häntä.
— Oi! rakas rouva Froment, teidän Louisenne jumaloi teitä, ja se mitä hän sanoi, on sangen järkevää.