— Miksi syleilisin sinua? siksikö että olet ollut osallisena inhoittavassa työssä, siksikö että iloitset tästä rikoksellisesta voitosta kirkkoa vastaan? Hävität ja häväiset maasi, perheesi ja itsesi, pelastaaksesi saastaisen juutalaisen, maailman suurimman konnan.
Lempeästi Markus koetti vielä rauhoittaa häntä.
— Oi, armaani, älä sano niin. Kuinka voit sinä, joka ennen olit niin järkevä ja hyvä, puhua noin hirveästi? Se on siis totta, että erehdys on tarttuvaa siihen määrin että se himmentää selvimmänkin järjen?… Mieti, sinä tunnet jutun, Simon on syytön, hänen jättäminen rangaistussiirtolaan on hirveä vääryys, joka turmelevan myrkyn tavoin on lopuksi tappava koko kansallisuuden.
— Ei, ei! huusi Geneviève salaperäisen kiihtymyksen valtaamana. Simon on syyllinen, hän on peruuttamattomasti tuomittu, pyhät miehet ovat syyttäneet ja vieläkin syyttävät häntä, ja jos hän on viaton, niin ei voisi enää uskoa uskontoon, täytyisi pitää itse Jumalaa erehtyväisenä. Ei, ei! hänen täytyy jäädä rangaistussiirtolaan; sinä päivänä, jona hän sieltä pääsee olisi kaikki mikä on kunnioitettavaa ja taivaallista täältä maanpäältä kadonnut.
Vähitellen tuli Markus kärsimättömäksi.
— En voi ymmärtää kuinka niin selvä totuuden ja oikeuden kysymys voisi eroittaa meidät. Taivaalla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä.
— Anteeksi, ei totuutta eikä oikeutta ole muualla kuin taivaassa.
— Oh! nyt sanoit sanan, joka selittää meidän erimielisyytemme ja tuskamme. Sinä ajattelisit vieläkin niinkuin minä, jos et olisi pannut taivasta väliimme, ja sinä olet jälleen minun silloin kuin järkesi tulee terveeksi ja sydämmesi toverilliseksi. On ainoastaan yksi totuus ja yksi oikeus, ne, jotka tiede on vahvistanut.
Genevièvekin kiivastui.
— Selvittäkäämme nyt kerran välimme, sinä tahdot siis hävittää minun uskontoni ja minun Jumalani.