— Kun minä menen naimisiin, niin tahdon miehen, jolla on samat mielipiteet kuin isällä, niin että voimme selittää ajatuksemme ja ymmärtää toisiamme. Oi! jos ajattelemme samalla lailla, niin käy kaikki hyvin.
Tällaisen kysymyksen ratkaiseminen huvitti suuresti neiti Mazelinea. Mutta Markus oli heltynyt, hän tunsi tyttäressään hiukan omaa totuuden janoaan ja tervettä ja selvää järkeään. Lapsen epämääräisistä mietteistä ei tosin ollut helppo arvata eikä päättää, millaisia tulisivat kypsyneen ja toimivan naisen ajatukset olemaan. Hän luuli kuitenkin aavistavansa, että hänestä tulisi järkevä, terve ja monista erehdyksistä vapautunut nainen. Ja sitä oli hänestä suloista ajatella, hän ikäänkuin odotti tästä vielä niin lapsellisesta tytöstä itselleen auttajaa, hellää välittäjää, joka toisi takaisin poissa olevan ja solmisi uudelleen kaikki katkenneet siteet.
Tiedot, joita Louise toi pienestä talosta Kapusiinitorin varrella tulivat yhä huonommiksi. Sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi, vaipui Geneviève yhä synkempään surumielisyyteen, oli niin oikukas ja äreä, että joskus työnsi luotaan tyttärensäkin hyväilyt. Hänellä oli ollut uusia pyörtymyskohtauksia, hän näytti heittäytyvän kasvavan uskonnollisen kiihtymyksen valtaan, niinkuin muutamat sairaat, jotka huomatessaan huumausaineen tehottomuuden, ottavat sitä yhä enemmän ja saavat siten lopuksi kuolettavan myrkytyksen. Eräänä iltana huolettivat Louisen tuomat uutiset siihen määrin neiti Mazelinea että hän teki Markukselle ehdotuksen, sanoen:
— Ystäväni, tahdotteko että menen katsomaan vaimoanne? Hän osoitti minulle ennen ystävyyttä, ehkä kuulee hän minua, jos puhun hänelle järkevästi.
— Mitä sitten sanoisitte hänelle, ystäväni?
— Sanoisin että hänen paikkansa on teidän rinnallanne, että hän yhä rakastaa teitä tietämättään, ymmärtämättä mikä hirveä väärinkäsitys on syynä hänen kärsimykseensä, ja että hän tulee terveeksi vasta silloin kun tuo teille rakkaan lapsen, joka tunnonvaivan tavoin tuottaa hänelle tuskaa.
Kyyneleet nousivat Markuksen silmun nämä sanat kuullessaan. Louise puuttui vilkkaasti puheeseen.
— Oi! ei, neiti, älkää menkö äidin luo.
— Miksi en menisi, rakkaani?
Silloin tyttönen punastui ja meni hämilleen. Hänestä oli vaikea sanoa kuinka halveksivin sanoin opettajattaresta puhuttiin pienessä talossa Kapusiinitorin varrella. Mutta tämä ymmärsi ja sanoi lempeästi, sillä hän oli tottunut häväistyksiin. —