Mutta useimmiten puhuivat Markus ja neiti Mazeline pienessä puutarhassa Genevièvestä etenkin niinä iltoina, jolloin Louise, oltuaan iltapäivällä rouva Duparquen luona, toi heille tietoja äidistään. Eräänä päivänä palasi hän sieltä sangen levottomana: äiti, jonka kanssa hän oli ollut Kapusiinien kappelissa, Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa, oli pyörtynyt siellä; ja hänet oli viety kotiin huolestuttavassa tilassa.
— He tappavat hänet vielä, sanoi Markus epätoivoisena.
Lohduttaakseen häntä katsoi neiti Mazeline tahallaan asioita parhaimmassa valossa.
— Ei, ei, teidän Genevièvellänne on vain sairas mieli terveessä ja vahvassa ruumiissa. Saattepa nähdä, ystäväni, että järki sydämmen auttamana kerran pääsee voitolle… Mutta hän kärsii luostarissa saamansa katolisen kasvatuksen ja opetuksen seurauksia ja noista luostareista tulee kaikki naisen onnettomuudet ja nykyajan avioliiton kurjuus, niinkauan kuin niitä ei suljeta. Hänelle täytyy antaa anteeksi, hän ei ole oikea syyllinen, hän kärsii esi-isiensä tähden, jotka kauan aikaa ovat olleet kirkon vallassa ja joita se on pitänyt pelossa ja tietämättömyydessä.
Markus, jonka mieli oli aivan lannistunut, valitti hiljaisella äänellä, häneltä pääsi tahtomattaan tunnustus tyttärensä kuullen.
— Oi! sekä hänen että minun onneni vuoksi olisi ollut parempi että emme koskaan olisi yhtyneet. Hän ei voinut olla minun toverini, toinen oma itseni.
— Mutta kenen olisitte silloin naineet? kysyi opettajatar. Mistä olisitte löytäneet porvariperheissämme nuoren tytön, jota ei olisi kasvatettu katolisessa uskossa, joka ei olisi ollut erehdysten ja valheen myrkyttämä? Ystävä raukkani, vaimo, joka olisi sopinut teille, vapaa-ajattelijalle, tulevaisuuden työmiehelle, niin! se vaimo on vielä luomatta. Niitä on ehkä muutamia, mutta nekin perinnöllisten virheiden ja väärän kasvatuksen turmelemia.
Sitten hän lisäsi, naurahtaen lempeällä ja rohkealla tavallaan. —
— Tiedättehän että koetan kasvattaa näitä tovereita uskonkappaleiden vallasta vapautuneille, totuutta ja oikeutta janoaville miehille, koetan luoda muutamia tovereita kunnon pojille, joita te omassa koulussanne kasvatatte… Te olette syntyneet liian varhain, siinä kaikki, ystäväni.
Opettaja ja opettajatar, halvat tulevaisen yhteiskunnan rakentajat, unohtivat suuren, kolmetoista vuotiaan lapsen, joka kuunteli heitä äänettömänä. Jonkunmoinen arkatuntoisuus oli tähän saakka pidättänyt Markusta suoranaisesti opettamasta tytärtään. Hän oli vain neuvonut esimerkillä; olemalla hyvä, vilpitön ja oikeudenmukainen oli hän saavuttanut tyttärensä ihailun. Suuri tyttö, jonka järki vähitellen oli herännyt, ei vielä uskaltanut sekaantua isänsä ja neiti Mazelinen keskusteluihin; mutta aivan varmaan oli niistä hänelle hyötyä, vaikka hän oli kuin ei olisi ymmärtänyt eikä kuullut mitään, niinkuin lasten on tapana silloin kun aikaihmiset heidän kuullen puhuvat asioista, joiden katsotaan olevan yläpuolella heidän käsityspiiriään. Katseet harhaillen etäisyydessä, suupielet hiukan värisevinä hän oppi, järjesti pienessä päässään kaikki aatteet, mitkä hän kuuli noilta kahdelta, joita hän äitinsä ohella rakasti eniten maailmassa. Eräänä iltana, tällaisen keskustelun jälkeen hän äkkiä lausui, ikäänkuin syvistä ajatuksista heräten, mietteen, joka osoitti, että hän täydellisesti ymmärsi.