Hämmästyneenä tarkasti lapsi häntä, sillä hänen mielestään ei opettajatar koskaan ollut näyttänyt rumalta. Hän ei tosin ollut pitkä, hänellä oli liian suuri nenä, leveät kasvot, kaareva otsa ja ulkonevat poskipäät. Mutta hänen ihanat silmänsä hymyilivät niin hellästi että kasvot siitä saivat syvän viehätyksen.
— Te olette hyvin kaunis, sanoi Louise vakuutettuna. Jos minä olisin mies tahtoisin minä naida juuri teidät.
Tämä huvitti suuresti Markusta, mutta neiti Mazelinen valtasi mielenliikutus, jossa oli hiukan surumielisyyttä.
— Miehillä ei näy olevan sama maku kuin sinulla, sanoi hän, tullen jälleen iloiseksi. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden vuoden välillä olisin mielelläni mennyt naimisiin, mutta en tavannut ketään, joka olisi huolinut minusta. Ja nyt kolmenkymmenenkuuden vuotiaana en enään menisi naimisiin.
— Miksi ette? kysyi Markus.
— Oh! se aika on jo ohi… Halpa alkeiskoulun opettajatar, jolla on köyhät vanhemmat, ei houkuttele kosijoita. Kukapa mies tahtoisi ottaa itselleen toverin, joka ansaitsee vähän, jolla on raskaita velvollisuuksia ja joka on pakoitettu elämään kaukana maan sydämessä. Jos ei hän satu saamaan miehekseen opettajaa, jonka kanssa hän voi jakaa kurjuutensa, jää hän välttämättömästi naimattomaksi… Minä olen surrut aikani, olen kuitenkin onnellinen.
Sitten lisäsi hän vilkkaasti. —
— Naiminen on tietysti tarpeellinen, naisen tulee mennä naimisiin, sillä hän ei ole elänyt, hän ei ole täyttänyt tarkoitustaan, ellei hän ole ollut puoliso ja äiti. Inhimillinen olento voi nauttia onnea ja terveyttä ainoastaan täydellisessä kukoistuksessaan. Minä en koskaan unhoita opettaissani tyttöjäni, että heillä kerran tulee olla puoliso ja lapsia… Sen, joka on joutunut unehduksiin ja osattomaksi, täytyy tyytyä kohtaloonsa. Siksi olenkin ottanut itselleni tehtävän, enkä liioin valita, minä olen sittenkin äiti, koska minulla on muiden lapsia, nuo rakkaat pienokaiset, joita hoidan aamusta iltaan. En ole yksin, minulla on suuri perhe.
Hän nauroi, hän ilmaisi vaatimattomasti suuren uhrautuvaisuutensa, ikäänkuin hän olisi ollut kiitollisuuden velassa koulutytöille, jotka suostuivat olemaan hänen järkensä ja sydämensä lapsia.
— Niin, päätti Markus, kun elämä on kova meitä kohtaan, täytyy osattoman olla hyvä sitä kohtaan. Se on ainoa tapa, jolla hän voi torjua onnettomuuden.