— Koska pieni Clément ei enää ole täällä, niin sanokaa minulle imettäjän osoite.
Rouva Duparque ei vastannut, hänen pitkät, luiset sormensa liikuttivat vain säännöllisesti puikkoja.
— Ettekö aijo sanoa minulle imettäjän osotetta?
Uuden hiljaisuuden jälkeen vastasi hän vihdoin.
— Minun asiani ei ole antaa osoitetta. Menkää kysymään Genevièveltä. koska kerran tahdotte tappaa lapsiraukan.
Markus raivostui. Yhdellä harppauksella hän palasi takaisin ja huusi vasten isoäidin liikkumattomia kasvoja:
— Sanokaa minulle heti imettäjän osoite!
Mykkänä vastusti tämä häntä yhä, katsellen häntä kirkkailla silmillään, mutta silloin rouva Berthereau syvästi liikutettuna puuttui puheeseen. Riidan alussa oli hän itsepäisesti pitänyt päätään kumartuneena käsityönsä yli, sillä taipuessaan kohtalonsa alle oli hän tullut raukkamaiseksi ja pelkäsi tuottavansa itselleen suuria ikävyyksiä. Mutta kun Markus, soimatessaan isoäitiä hänen ankarasta jumalisesta itsevaltaisuudestaan, oli viitannut siihen mitä hän leskeksi tultuaan oli saanut kärsiä tässä hurskaassa talossa, oli hänet vallannut kasvava mielenliikutus ja kauvan aikaa pidätetyt kyyneleet alkoivat virrata. Hän unohti äänettömän arkuutensa, kohotti päätään, kiivastui ensi kerran moneen vuoteen. Ja kun hän kuuli äitinsä kieltävän kidutetulta miesraukalta hänen lapsensa imettäjän osoitteen, valtasi hänet vihdoinkin vastustushalu ja hän huusi:
— Imettäjä on eräs rouva Delorme Dherbecourtista lähellä Valmarieta.
Silloin ponnahti rouva Duparque ylös tuoliltaan ja hän musersi liikkeellään uhkarohkean tyttärensä, jota hän yhä kohteli kuin lasta, vaikka tämä jo oli yli viisikymmentä vuotta vanha.