— Olkaa varuillanne, ystäväni, tuolla tulee juuri Louise.
Markus vastasi vilkkaasti.
— Minun ei tarvitse olla varuillani, minä odotin häntä, hänen täytyy tietää kaikki.
Ja kun lapsi hymyillen lähestyi ja istuutui heidän viereensä, sanoi
Markus hänelle.
— Rakkaani, poimi pieni kukkavihko neidille. Minä tahdon antaa hänelle muutamia kukkia, ennen kuin lukitsen portin puutarhojemme välillä.
— Lukitset portin! miksi niin isä?
— Sillä neiti ei saa enään tulla tänne… He riistävät meiltä ystävän, niin kuin jo ovat riistäneet äitisi.
Louise seisoi hetken miettiväisenä ja vakavana syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän katsoi ensin isäänsä ja sitten neiti Mazelineä, eikä pyytänyt mitään selitystä. Mutta hän näytti ymmärtävän, kaikenlaiset ajatukset kulkivat keveinä varjoina hänen korkealla, puhtaalla otsallaan, jonka hän oli perinyt isältään, ja suuri, surunvoittoinen lempeys loisti hänen silmistään.
— Minä teen kukkavihkon, vastasi hän vihdoin, ja sinä, isä, annat sen neidille.
Ja sillä aikaa kuin lapsi, etsien tuoreimpia kukkia kulki edestakaisin pitkin kukkasarkaa, viettivät he vielä muutamia surumielisiä ja suloisia hetkiä. He eivät puhuneet enää mitään, mutta he ajattelivat samaa, ajattelivat ainoastaan muiden onnea, aikaa, jolloin sukupuolet tekevät sovinnon keskenään, jolloin tietorikas ja vapautettu nainen vuorostaan vapauttaa miehen. Heitä yhdisti suuri, inhimillinen veljellisyys, kaikki, mitä sydämmellistä ja puhdasta ystävyys voi solmita kahden olennon, miehen ja naisen välille, ulkopuolella rakkautta. Markus oli hänen veljensä, hän oli Markuksen sisar. Ja hämärä, joka verhosi vähitellen pienen, tuoksuvan puutarhan, jakoi tyynnyttävää vilpoisuuttaan heidän suruunsa.