Neiti Mazeline oli kuunnellut hämmästymättä, ikäänkuin olisi hän edeltäpäin tietänyt mitä Markuksella oli sanottavaa. Ja hän sanoi samalla kertaa rohkealla ja surullisella äänellä:
— Niin, ystäväni, jäähyväisiä varten tulin minäkin vielä tänä iltana istumaan tänne. Teidän ei tarvitse vakuuttaa sitä minulle, minä tunnen samoin kuin tekin, että eromme on välttämätön… Minulle on kerrottu kaikki. Moisia halpamaisuuksia vastaan ei meillä ole muita aseita kuin kieltäytyminen ja alistuminen.
Syntyi pitkä hiljaisuus ja päivä sammui hitaasti avaralla, rauhallisella taivaalla. Leukoijista kohosi läpitunkeva tuoksu ja auringon lämmittämä nurmikko näytti hiukan tuoreemmalta.
Markus lausui puoliääneen, ajatuksiinsa vaipuneena.
— Nuo onnettomat, joissa luonto ja terve järki on turmeltu, eivät voi milloinkaan koskettaa miehen ja naisen suhteeseen saastuttamatta sitä heti synnin ajatuksen pilaamalla mielikuvituksellaan. Nainen muuttuu pahaksi hengeksi, jonka kosketus myrkyttää kaikki, hellyyden, rakkauden, ystävyyden… Aavistin kyllä mitä oli tapahtuva, mutta en ollut huomaavinani sitä, en tahtonut tuottaa heille sitä iloa, että saisivat nähdä minun pitävän lukua heidän panetteluistaan. Mutta jos minä voinkin kohauttaa heille olkapäitäni, niin te, ystäväni, ja ennen kaikkea Louise, ette sitä voi, tuo loka tahraa teidät… He ovat siis taas voitolla, he saavat ilokseen lisätä vielä suuren surun kaikkiin meidän suruihimme.
Syvästi liikutettuna neiti Mazeline vastasi.
— Minulle se on kaikkein kovinta… Minä en kadota ainoastaan herttaisia iltakeskustelujamme, se tuottaa minulle vielä senkin surun, että en enää voi olla teille hyödyksi, että te jäätte vielä enemmän yksin ja vielä onnettomammaksi. Suokaa minulle anteeksi tämä pieni turhamaisuus, ystäväni, olin niin onnellinen voidessani auttaa teitä työssänne, uskoessani että voin hiukan lohduttaa ja tukea teitä! Kun tästä lähin ajattelen teitä, näen teidät aina hyljättynä, yksinäisenä, ilman ainoatakaan ystävää… Oi! on todella ilkeitä ihmisiä!
Markus teki vapisevan liikkeen, joka ilmaisi hänen tuskaansa.
— Sitä he juuri tahtovatkin, he tahtovat eroittaa minut kaikista, riistää minulta kaikkien rakkauden. Ja minä voin tunnustaa teille, että se onkin ainoa haava, josta todella kärsin. Kaikki muu, suoranaiset hyökkäykset, häväistykset, uhkaukset vaan huumaavat minua, antavat minulle taistelun intoa. Mutta jos minua isketään omaisissani, jos näen heidät saastutettuina, myrkytettyinä, taistelun julmuuden ja häpeällisyyden uhreina, silloin olen muserrettu ja tulen pelkuriksi… He ovat ottaneet minulta vaimoraukkani, nyt eroittavat he teidät minusta ja aavistan että he kerran riistävät minulta tyttärenikin.
Neiti Mazeline, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, pyysi häntä vaikenemaan.