Markus ei voinut olla hymyilemättä, huolimatta syvästä mielenliikutuksestaan.
— Oh! siinä nyt olemme, sanoi hän lempeästi, tuo juttu yksin on kaiken tämän pohjalla, eikö niin? Simonin ystävä ja puolustaja, oikeudenkäyttäjä, tahdotaan raivata tieltä henkisellä vainoomisella ja kidutuksella… Mutta olkaa varma siitä, totuus ja oikeus saavat ennemmin tai myöhemmin voiton, Simon on pääsevä takaisin rangaistussiirtolasta, hän on kerran riemuitseva, ja oikeat syylliset, valehteliat, totuuden ja kuoleman työmiehet pyyhkäistään pois samalla kuin heidän temppelinsäkin, jossa he vuosisatoja ovat pitäneet ihmiskuntaa kauhistuksessa ja tietämättömyydessä.
Sitten hän lisäsi vielä lempeämmällä äänellä, kääntyen rouva Berthereaun puoleen, joka uudelleen oli vaipunut äänettömään nöyryyteensä.
— Minä odotan Genevièveä, sanokaa hänelle silloin kun hän voi ymmärtää teitä että odotan häntä. Minä odotan häntä siksi kun hän palaa luokseni. Hän on kerran palaava luokseni kulukoonpa siihen vaikka vuosia, sen tiedän… Täytyy paljon kärsiä ennenkuin pääsee voitolle ja saa kokea vähän onnea.
Sitten läksi hän, sydän murtuneena, katkerana, mutta kuitenkin rohkeana. Rouva Duparque oli taas alkanut kutoa ja Markuksesta tuntui kuin pieni talo taas olisi vaipunut kylmään pimeyteensä kirkon juurella.
Kuukausi kului. Markus sai kuulla että Geneviève hitaasti toipui taudistaan. Eräänä sunnuntaina tuli Pélagie hakemaan Louisea; ja illalla kertoi lapsi että äiti oli ollut ylhäällä, sangen laihtunut ja murtunut, mutta kuitenkin voinut istua pöydässä pienessä ruokasalissa. Silloin sai hän uutta toivoa, hän luuli Genevièven palaavan kotiin, heti kun kykeni kulkemaan jalan Kapusiinitorilta koululle. Hän oli varmaankin miettinyt, hänen sydämmensä oli varmaankin herännyt kärsimyksissä, ja Markus säpsähti pienimmästäkin melusta, luullen vaimonsa palaavan. Mutta viikot kuluivat, näkymättömät kädet, jotka olivat häneltä riistäneet Genevièven, salpasivat varmaankin ovet ja akkunat pitääkseen häntä vielä vallassaan. Markus vaipui suureen synkkämielisyyteen, kadottamatta kuitenkaan voittamatonta uskoaan totuuden ja rakkauden voittoon. Hänen lohdutuksenaan olivat käynnit pikku Clémentiä katsomassa imettäjän luona, kauniissa Dherbecourtin kylässä, joka niin raikkaana sijaitsi keskellä Verillen rantaniittyjä, poppelien ja pajujen ympäröimänä. Siellä vietti hän suloisia hetkiä, toivoen ehkä että onnellinen sattuma antaisi hänen tavata Genevièven pienokaisen kehdon ääressä. Kerrottiin että tämä vielä oli niin heikko, että ei voinut käydä lasta katsomassa ja että imettäjä vei sen kerran viikossa hänen luokseen.
Siitä alkaen Markus odotti. Lähes vuosi sitten oli ylioikeus alkanut tutkimuksen, jota kaikenlaiset selkkaukset olivat viivyttäneet ja lakkaamattomat vastukset vaikeuttaneet; ja nämä vaikeudet syntyivät alinomaa uudestaan pahojen voimien maanalaisen työn aiheuttamina. Lehmannit. joissa tutkimuksen myöntäminen oli herättänyt niin suurta iloa, alkoivat taas joutua epätoivoon moisesta hitaisuudesta, kun tiedot Simonista yhä olivat huonoja. Oikeus, joka oli pitänyt tarpeettomana tuoda häntä heti Ranskaan, oli kyllä ilmoittanut hänelle, että se tarkasti hänen juttuaan. Mutta missä tilassa oli hän palaava? Voisivatko hänen suuret kärsimyksensä tehdä hänestä lopun ennen sitä? Rohkea ja järkähtämätön Davidkin oli levoton. Ja koko maa oli saman tuskallisen odotuksen vallassa kuin David ja Markuskin. Etenkin Mailleboisia rasitti se kuin uuvuttava taudinkäänne, joka herpaisi yhteiskunnallisen elämän. Lopuksi alkoivat juutalaisviholliset, jotka olivat toipuneet hirveän löydön tuottamasta tappiosta, käyttää sitä hyväkseen. Vähitellen rupesivat he vitkallisten muodollisuuksien ja väärien tietojen tähden, jotka aiheutuivat tutkimuksen salaisuudesta, taas teeskentelemään voitonriemua ja julistamaan simonistien varmaa tappiota. "Petit Beaumontaisin" halpamaisissa kirjoituksissa ilmaantuivat jälleen entiset valheet ja häväistykset. Kuultiin isä Theodosiuksen eräässä Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa uskaltavan saarnatuolista viitata Jumalan pikaiseen voittoon Judaksen kirotun rodun ylitse. Veli Fulgentiuksen nähtiin taas toimessaan hyörivän kaduilla ja toreilla, niin ihastuneen näköisenä, kuin olisi hän vetänyt jäljessään kirkon juhlavaunuja. Veli Gorgiasta taas, jota kirkolliset alkoivat pitää sangen vaarallisena, koetettiin niin paljon kuin mahdollista sulkea luostariin, vaikka häntä ei uskallettu vielä kokonaan piiloittaa johonkin varmaan turvapaikkaan, niinkuin isä Philibinille oli tehty. Mutta häntä ei ollut helppo pidellä, hän tahtoi mielellään näyttäytyä ja ihmetyttää ihmisiä pyhällä käytöksellä. Kaksi kertaa teki hän häväistyksen, antamalla korvapuustia lapsille, jotka eivät hänen koulustaan lähtiessään olleet kyllin hartaan näköisiä. Ja pormestari Philis, jonka säännönmukaista uskonnollisuutta kauhistutti veljen kummallinen ja väkivaltainen hurskaus, piti velvollisuutenaan puuttua asiaan itse uskonnon edun vuoksi. Se tuli puheeksi myöskin kunnallisneuvostossa, jossa Darrasilla yhä oli muutamien äänten vähemmistö, niin että hän oli aivan voimaton ja sitäkin varovaisempi kun vielä toivoi pääsevänsä pormestariksi ja saavansa suuremman enemmistön, jos Simonin jutun kävisi hyvästi. Sitä odottaessaan vältti hän siitä puhumasta, levottomana huomatessaan munkkien ja pappien puuhaavan Mailleboisissa niin kuin olisi se tästä lähtien ollut täydellisesti heidän vallassaan.
Mutta Markus tahtoi pakottaa itseään toivomaan huolimatta huonoista uutisista. Häntä kannatti nyt uskollisesti hänen kunnon apulaisensa Mignot, joka päivä päivältä antautui yhä enemmän hänen johdettavakseen ja otti osaa hänen uhrautuvaan elämäänsä ja taisteluihinsa. Omituinen sielullinen ilmiö oli tapahtunut hänessä, mestarin hitainen vaikutus opetuslapseen, joka ensin vastustaa ja sitten taipuu ja omistaa itselleen mestarin mielipiteet. Ennen ei kukaan olisi voinut aavistaa millainen sankari Mignotista oli tuleva. Hän oli käyttäynyt halpamaisesti Simonin jutussa, syyttäen johtajaansa, tahtomatta itse joutua mihinkään selkkauksiin. Hän näytti pitävän huolta ainoastaan omasta ylenemisestään, ei ollut pohjaltaan hyvä eikä paha, vaan valmis tulemaan hyväksi tai pahaksi ihmisten ja olosuhteiden mukaan. Silloin saapui Markus, ymmärtäväinen ja lujatahtoinen mies, ja se ratkaisi hänen kohtalonsa, puhdisti hänet ja kohotti hänet totuuteen ja oikeuteen. Siinä oli päivän selvä ja varma todistus siitä, että sankarin esimerkki ja opetus riittävät nostamaan toisia sankareita keskinkertaisen joukon hämärästä helmasta. Kymmenen vuoden kuluessa oli Mignotia kahteen kertaan tahdottu nimittää opettajaksi pieneen naapurikylään, mutta hän oli kieltäytynyt, hän jäi mieluummin Markuksen luo, jonka vaikutus häneen oli tullut niin suureksi että hän ei koskaan aikonut jättää häntä, vaan tahtoi uskollisena opetuslapsena voittaa tai menettää mestarinsa kanssa. Hän oli myöskin päättänyt olla naimatonna, sanoen olevansa liian vanha ja että oppilaat olivat nyt hänellä perheenä. Hän sitäpaitsi söi Markuksen Luona, jossa häntä kohdeltiin kuin veljeä ja jonka kotia hän piti omanaan, nauttien siellä kaikkein vahvimman ystävyydensiteen suloisuutta, siteen, joka vahvistuu sitä mukaa kuin ajatukset ja tunteet muuttuvat samanlaisiksi. Vitkallinen ero aviopuolisoiden välillä, jota hän oli seurannut, olikin tuottanut hänelle suurta surua; ja Genevièven lähdön jälkeen oli hän epätoivoissaan, hänen täytyi syödä pienessä läheisessä ravintolassa, jotta ei lisäisi emännättömän talouden vaikeuksia. Mutta hänen kunnioittava rakkautensa Markukseen eneni, hän koetti lohduttaa johtajaansa tämän onnettomuudessa. Syynä siihen ettei hän joka ilta päivällisen jälkeen tullut pitämään seuraa tälle, oli arka hienotunteisuus, hän tahtoi jättää isän yksin tyttärensä kanssa, ymmärtäen että tämän seura oli hänelle kylliksi. Hän väistyi myöskin neiti Mazelinen tieltä, joka enemmän voi hyödyttää hyljättyä miestä ja taitavammin sitoa haavat sisaren keveällä kädellä. Kun hän näki Markuksen tavallista synkempänä, antautumaisillaan kärsimyksen valtaan, oli hänellä vain yksi keino tehdä hänet jälleen iloiseksi ja toivovaksi, se että alkoi soimata itseään entisestä todistuksestaan Simonin jutussa ja lupasi tulevassa jutussa julkisesti keventää omaatuntoaan huutamalla julki totuuden. Niin, niin, hän vannoisi Simonin viattomuuden, josta hän nyt oli vakuutettu, sillä kirkas valo oli selvittänyt hänen muistinsa!
Ylioikeuden hitaisuus kiihoitti yhä juutalaisvihollisten hurjaa taistelua ja he alkoivat taas raivokkaasti panetella Markusta, jonka he tahtoivat kukistaa tehdäkseen varmaksi veljien koulun voiton maallikkokoulun raunioilla. Jos kirkko antoi sopivan tilaisuuden luisua pois käsistään, tunsi se itse joutuvansa vaaraan, se saisi kuolettavan haavan, jos siltä riistettäisiin opetusoikeus, jos ei sen sallittaisi muodostaa tulevia sukupolvia tarkoituksensa mukaisiksi. Eräänä aamuna levisi siis Mailleboisissa huhu, että neiti Mazeline oli tavattu makaamasta Markuksen kanssa vieläpä Louisen huoneen vieressä, eikä väliovi ollut edes suljettu. Lisäksi kerrottiin inhoittavia yksityisseikkoja, joiden saatanallinen hävyttömyys selvästi osoitti että ne olivat syntyneet ylenmäärin kiihoittuneiden uskovaisten mielikuvituksessa, Ja juttu pysyi, oli mahdotonta löytää todistajaa ja vastakkaiset selitykset seurasivat toisiaan yhä kauheampina, suurentaen häväistystä. Suuresti levottomana uskalsi Mignot vihdoin ilmoittaa Markukselle häväistyksen suuruuden, eikä tämä tällä kertaa voinut kohdata halpamaisuutta ylenkatseen ylpeällä hiljaisuudella. Yhden päivän vietti hän ankarassa sisällisessä taistelussa, sydän murtuneena uuden uhrauksen tähden, jota hänen tehtävänsä vaati häneltä. Ja kun hämärä tuli, oli hän tehnyt päätöksensä, hän meni tapansa mukaan pieneen puutarhaan, jossa hän joka ilta vietti suloisen ja lohduttavan hetken neiti Mazelinen seurassa. Hänen saapuessaan puutarhaan istui tämä jo syreenipensaan juurella, miettiväisen ja murheellisen näköisenä, ja Markus nosti tuolin vastapäätä opettajatarta ja katseli häntä hetken puhumatta mitään.
— Ystävä raukkani, sanoi hän viimein, minulla on suuri suru ja tahdon keventää sydäntäni ennenkuin Louise saapuu… Me emme voi enää tavata toisiamme joka päivä. Luulenpa melkein että olisi viisainta, jos tästä lähtien katkaisisimme kaiken yhteyden välillämme… Nämä ovat oikeat jäähyväiset. Meidän täytyy erota, ystäväni.