— Oi! isäni, mikä sinun on? sanoi tytär. Joko taas olet alakuloinen!
Hän oli tuntenut kuuman kyyneleen putoavan otsalleen. Hän kääntyi, kietoi hyväillen kätensä hänen kaulalleen ja pakotti hänet istuutumaan viereensä,
— Ei ole järkevää, isäni, että aina antaudut toivottomuuteen kun olemme yksin. Voisi luulla että sinä, joka päivällä olet niin rohkea, pelkäät illalla, aivan niinkuin minä ennen kun en uskaltanut olla pimeässä… Kun sinulla on työtä, pitäisi sinun tehdä sitä.
Markus koetti nauraa.
— Sinä pieni aikaihmiseni… Tietysti minun pitäisi ryhtyä toimeen.
Mutta katsellessaan lasta, himmentyivät hänen silmänsä uudelleen ja hän alkoi taas kiihkeästi suudella hänen hiuksiaan.
— Mitä? mitä? sopersi lapsi, jonka silmät vuorostaan täyttyivät kyynelillä. Miksi syleilet minua niin kovasti?
Ja vapisevana tunnusti Markus pelkonsa, ilmaisi, minkä uhkauksen hän tunsi ympäröivässä pimeydessä.
— Kunhan sinä vain pysyisit luonani, lapsi, kunhan vain sinuakin ei riistettäisi minulta!
Louise oli vaiti, hän hyväili isäänsä ja he itkivät yhdessä, Kun hän oli saanut tämän uudelleen istumaan vihkojen ääreen, ryhtyi hän itse taas historian läksyynsä. Näin kului muutamia hetkiä, sitten valtasi levottomuus Markuksen uudelleen ja hänen täytyi vielä kerran nousta kävelläkseen, kävelläkseen… Hän ikäänkuin ajoi takaa onnea hävitetyn kotinsa hiljaisuudessa ja pimeässä.