Lähestyi aika, jolloin lapsia päästettiin Herran Ehtoolliselle. Louise oli täyttänyt kolmetoista vuotta ja koko uskovainen Maillebois kammosi tuota suurta tyttöä, jolla ei ollut uskontoa, joka ei tunnustanut syntejään eikä edes käynyt messussa. Äidin lähdön jälkeen etenkin puhuttiin hänestä suurella säälillä, sillä häntä kuvailtiin onnettomaksi uhriksi isän raa'an vallan alla, isän, joka aamuin illoin pakoitti häntä sylkemään ristiinnaulitun kuvaa. Neiti Mazeline samoin opetti hänelle varmaankin saatanallista irstaisuutta. Olihan rikos jättää tuo sieluraukka kadotukseen, tuon syntisen parin valtaan, jonka yleisesti tunnettu huono käytös loukkasi kaikkia ihmisiä. Tahdottiin toimia, saada aikaan mielenosoituksia, jotka pakottaisivat luonnottoman isän antamaan tyttärensä äidille, tuolle pyhälle vaimolle, jonka hän oli pakoittanut pakenemaan, siihen määrin oli hänen elämänsä inhoittava halpamaisuus loukannut tätä.
Tottuneena häväistyksiin, oli Markus levoton ainoastaan niiden raivokkaiden kohtauksien johdosta, joita Louise sai kärsiä jokaisella käynnillään vanhojen rouvien luona. Hänen äitinsä, joka yhä oli heikko ja parantui sangen hitaasti taudistaan, kohteli häntä kylmästi, oli äänetön ja synkkä, ja antoi rouva Duparquen, hirveän isoäidin, pauhata vihan Jumalan nimessä, kiihoittaa saatanan kattiloiden alla palavia helvetillisiä liekkejä. Pitihän suuren, neljännellätoista olevan tytön hävetä eläessään niinkuin raakalainen, niinkuin koirat, jotka eivät tiedä mitään Jesuksesta ja jotka ajetaan ulos kirkosta! Eikö hän pelännyt iankaikkista rangaistusta, kiehuvaa öljyä, rautatankoja, tulikuumia koukkuja, joilla hänen kirottua lihaansa keitettäisiin, paistettaisiin, revittäisiin miljoonia vuosisatoja? Kun Louise illalla palasi kotiin ja kertoi kaikki isälleen, vapisi tämä nähdessään kuinka hänen lastaan koetettiin myrkyttää pelolla ja hän koetti lukea tytön silmistä horjuiko tämä.
Hän oli joskus liikutettu, mutta niinpä hänelle kerrottiinkin inhoittavia juttuja. Silloin sanoi hän rauhallisella ja järkevällä tavallaan.
— Se on kummallista, isäni, tuo hyvä Jumalako olisi niin ilkeä! Isoäiti väitti tänään, että jos kerrankin olen poissa messusta, niin on perkele leikkelevä iankaikkisesti jalkojani pieniksi palaiseksi… Se ei ole oikeudenmukaista, eikä se minusta tunnu mahdolliseltakaan.
Markus rauhoittui hiukan. Peläten vaivaavansa liiaksi tuota heräävää ymmärrystä, ei hän suorastaan tahtonut väitellä vanhojen rouvien luona saatuja kummallisia opetuksia vastaan, hän tyytyi ainoastaan ylimalkaiseen, järkeen perustuvaan opetukseen ja vetosi lakkaamatta totuuteen ja hyvyyteen. Ja hän oli ihastuksissaan huomatessaan tyttäressään terveen järjen varhaisen heräämisen, johdonmukaisuuden ja varmuuden synnynnäisen tarpeen, jonka lapsi varmaankin oli perinyt häneltä. Kuinka iloinen hän olikaan nähdessään hennosta tytöstä, joka vielä oli ikänsä heikkouksien ja lapsellisuuden saaliina, kehittyvän selväjärkisen ja lämminsydämmisen naisen! Hän pelkäsi ainoastaan että nämä kauniit tulevaisuudenlupaukset hävitettäisiin. Mutta kun lapsi yhä hämmästytti häntä järkevillä ja kehittyneillä ajatuksillaan, oli hän aina levollisempi.
— Minä, jatkoi Louise, olen tietysti sangen kohtelias isoäidille. Minä vastaan hänelle että en tunnusta syntejäni, enkä mene ripille, koska tahdon odottaa kunnes täytän kaksikymmentä vuotta, niinkuin sinä pyysit… Se on minusta hyvin järkevää. Ja siinä minä pysyn vahvana, sillä kun on oikeassa, niin on aina vahva, vai kuinka?
Välistä laski hän lempeää leikkiä, huolimatta rakkaudestaan äitiään kohtaan.
— Muistathan, isäni, että äiti sanoi minulle: "Minä selitän sinulle katkismusta". Ja minä vastasin: "Niin, sinä kuulustat minulta läksyni ja tiedäthän että mielelläni tahdon oppia." Kun minä sitten en ymmärtänyt mitään katkismuksesta, tahtoi äiti todellakin selittää minulle; mutta pahaksi onneksi en nytkään ymmärrä mitään… Ja minä olen sangen pahassa pulassa. Pelkään tuottavani hänelle huolta, ja sentähden olen äkkiä ymmärtävinäni jotakin. Mutta olen varmaankin silloin niin typerän näköinen, että hän aina keskeyttää opetuksen suuttuneen näköisenä, pitäen minua yksinkertaisena… Eräänä päivänä oli kysymys lihaksitulemisen ihmeestä, hän sanoi minulle että tässä ei tarvinnut ymmärtää, vaan uskoa; ja kun minä onnettomuudeksi satuin vastaamaan että en voinut uskoa ymmärtämättä, sanoi hän että se oli sinun lausetapojasi, isäni, ja että pahahenki on ottava meidät molemmat… Oi! minä itkin, itkin!
Nyt hän kuitenkin hymyili ja lisäsi hiljempaa.
— Katkismus on yhä enemmän vieroittanut minua äidin mielipiteistä. Siinä on niin paljon sellaista, joka kiusaa minua… Äiti tekee hyvin väärin kun kaikesta huolimatta koettaa ahtaa sitä päähäni.