— Hyvästi, rouva, me tapaamme vielä toisemme, me keskustelemme vielä asiasta ja toivon saavani teidät suostumaan siihen että Julesista tulee opettaja.
— Olkoon niin, herra Froment. Mutta te tiedätte ettei se saa tulla meille maksamaan penniäkään.
Päästyään kotiinsa Markus vaipui katkeriin mietteisiin. Niinkuin Bongardien, oli tämä käynti Doloirienkin luona ollut aivan samanlainen kuin ennen Simonin vangitsemispäivää. Ja nuo surkeat olennot, yhteiskunnallisessa alennustilassaan tuomittuina kohtuuttomaan työhön, luullen puolustavansa itseään pysymällä välinpitämättöminä pimeydessään, eivät olleet muuttuneet, eivät tahtoneet mitään tietää, peläten joutuvansa vielä suurempaan kurjuuteen. Heidän lapsensa tiesivät tosin enemmän, mutta liian epämääräisesti eivätkä kylliksi ollakseen mukana totuuden työssä. Fernand Bongardin rinnalla, joka vielä oli melkein alkuperäisellä kannalla, olivat Auguste ja Charles Doloir jo tosin hiukan kehittyneemmät, alkoivat itse ajatella, eivät enää uskoneet kaikkia järjettömiä juttuja, mutta kuinka pitkä tie heidän lapsillaan olikaan kuljettavanaan ennen kuin he täydellisesti vapautuisivat! Noin hitainen kulku oli sangen masentavaa ja siihen täytyi kuitenkin tyytyä, jos tahtoi saada rohkeutta jatkamaan opetuksen ja vapautuksen raskasta työtä.
Eräänä toisena päivänä Markus tapasi konttoristi Savinin, jonka kanssa hänellä oli ollut ikäviä riitoja siihen aikaan kun kaksi poikaa, katkeroituneen miesraukan kaksoset, Achille ja Philippe kävivät hänen koulussaan. Savin oli silloin kirkollisten pelkurimainen ase, alinomaa peläten suututtavansa esimiehiään ja luullen olevansa pakoitettu valtioviisaudesta palvelemaan kirkkoa, vaikka hän julkisesti, oikeauskoisena ja äreänä tasavaltalaisena, oli olevinaan välittämättä siitä. Mutta sitten häntä kohtasi toinen toisensa jälkeen kaksi iskua, jotka tekivät hänen katkeruutensa ylenmääräiseksi. Ensiksi hänen tyttärensä, kaunis Hortense, mallioppilas, jonka hehkuva hartaus ensimmäisellä herranehtoollisella ja suloinen tekopyhyys olivat tuottaneet kunniaa neiti Rouzairelle, oli kuudentoista vuotiaana antautunut ensimmäiselle poikanulikalle, naapuriston maitopojalle; ja epätoivoisena, kunnianhimon raatelemana oli isän, nähdessään hänet raskaana, täytynyt naittaa hänet tuolle ala-arvoiselle, isän, joka oli uneksinut tyttärelleen tämän kauneuden tähden jonkun esimiehensä poikaa. Sitten oli hänelle tuottanut vielä myrkyllisemmän haavan hänen vaimonsa uskottomuus, tuon hienon ja hellän Margueriten, jonka hän sairaloisen mustasukkaisuuden valtaamana oli pakoittanut harjoittamaan uskonnollisia menoja tämän vastenmielisyydestä huolimatta, sillä hän piti uskontoa tarpeellisena keinona hillitsemään naisen turmelusta. Hän oli siis määrännyt vaimolleen rippi-isäksi kapusiinien esimiehen isä Theodosiuksen, tuon ruskean Jesuksen, josta uskovaiset naiset uneksivat. Koskaan ei tarkalleen saatu tietää asian laitaa, mutta huhu kertoi että mies oli eräänä talvi-iltana, mennessään hakemaan vaimoansa kappelista, nähnyt tämän pimeässä nurkassa rippi-isän sylissä ja molemmat olivat kiihkeästi suudelleet toisiaan. Raivon ja pelon raatelemana hän ei ollut tehnyt julkista häväistystä, kärsien kovimmin kohtalon ivasta: hänen puolisonsa oli tähän saakka ollut uskollinen ja hän itse oli järjettömässä mustasukkaisuudessaan syössyt hänet lankeemukseen. Ja hänen kerrottiin hirveästi kostavan onnettomalle heidän kodissaan, joka oli muuttunut kauheaksi helvetiksi. Vihassaan pappeja ja munkkeja vastaan oli Savin alkanut lähestyä Markusta. Ja kun hän tylsänä ja katkerana palasi virastostaan, näytti hän heräävän huomatessaan opettajan.
— Kas, herra Froment, sepä hauska että teidät tapasin… Teidän pitäisi tulla luokseni, sillä poikani Philippen suuri laiskuus tuottaa minulle levottomuutta ja te voisitte saarnata hänelle hiukan.
— Mielelläni, vastasi Markus, joka aina halusi nähdä ja tehdä huomioita.
Fauche-kadulla, pienessä ikävässä asunnossa tapasivat he rouva Savinin, joka vielä neljänkymmenen neljän vuotiaana oli viehättävä, ahkerasti valmistamassa helmikukkia, joiden piti tulla valmiiksi vielä samana iltana. Onnettomuuden jälkeen ei Savin enää näyttänyt häpeävän sitä että hänen vaimonsa teki työtä niinkuin halpa työläisnainen, ikäänkuin hän siten olisi sovittanut rikostaan. Nyt sai hän kernaasti käyttää esiliinaa ja auttaa perheen ylläpidossa, hän, josta hänen miehensä ennen oli ollut niin ylpeä, kun hän kävi ulkona hieno hattu päässään: sitä paitsi ei Savin enään itsekään välittänyt puvustaan: heti tultuaan huusi hän raa'asti:
— Oletko taas ottanut koko huoneen haltuusi! minne minä nyt pyydän herra Fromentin istumaan?
Lempeänä, pelkääväisenä ja hiukan punastuen rouva Savin kiiruhti korjaamaan keränsä ja laatikkonsa.
— Mutta, ystäväni, kun teen työtä tarvitsen sentään hiukan tilaa. En odottanut sinua näin pian.