— Niin, niin, ethän sinä koskaan minua odota.
Nämä sanat, jotka saattoivat sisältää julman viittauksen tekivät Margueriten vielä enemmän hämilleen. Savin ei voinut antaa hänelle anteeksi, että oli tavannut hänet kauniin miehen sylistä, jota vastoin hän itse tunsi olevansa niin pieni ja ahtaan konttorielämänsä rasittama, ilman minkäänlaista ylenemisen tai varallisuuden toivoa. Sairaloisena, oikukkaana ja kateellisena hän raivostui, lukiessaan vaimonsa kirkkaissa silmissä hänen puolustuksensa: hänen heikko, rakkautta kaipaava lihansa oli langennut kiusaukseen, kun hän oli verrannut laihaa ja viheliäistä miestään tuohon kukoistavaan munkkiin, jota tämä itse oli pakoittanut hänet lähestymään. Rouva Savin painoi päänsä alas, koettaen tehdä itsensä niin pieneksi kuin voi.
— Istukaa, herra Froment, jatkoi Savin. Niinkuin jo sanoin teille, tuo poika saattaa minut epätoivoon. Kahdenkymmenenkahden vuotiaana on hän koettanut jo paria, kolmea ammattia, eikä kelpaa muuhun kuin katselemaan äitinsä työtä ja pujottamaan hänelle helmiä.
Philippe istui nurkassa äänettömänä ja surkean näköisenä. Rouva Savin oli nöyryytettynä luonut häneen hellän katseen, johon hän oli vastannut heikolla hymyllä, ikäänkuin lohduttaakseen häntä. Äidin ja pojan välillä vallitsi yhteisten kärsimysten luoma ystävyys. Entinen umpimielinen, pelkurimainen ja epärehellinen koulupoika näytti muuttuneen kalpeaksi, kivulloiseksi ja tarmottomaksi mieheksi, joka pakeni vielä niin nuorekkaan äitinsä turviin, niinkuin kärsivän ja sääliväisen sisaren luo.
— Miksi ette seuranneet neuvoani, sanoi Markus. Olisimme tehneet hänestä opettajan.
Mutta Savin huudahti:
— Kaikkea vielä! Mieluummin pysyköön aina minun elätettävänäni… Onpa sekin toimi, ensin vaivata päätään kouluissa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka, ansaitakseen vähän yli kuusikymmentä markkaa kuukaudessa ja kymmeniä vuosia palveltuaan vihdoin saada sata… Opettajaksi! eihän kukaan ihminen enää tahdo siksi ruveta, halvimmat talonpojatkin hakkaavat mieluummin piikiviä teillä!
Markus ei vastannut suoraan.
— Minä luulin taivuttaneeni teidät poikanne Léonin suhteen. Ettekö siis aijokkaan tehdä hänestä opettajaa?
— Kunniani kautta, en! Olen pannut hänet kemiallisten lannoitusaineiden kauppiaan luo. Hän on tuskin kuudentoista vuotias ja ansaitsee jo kaksikymmentä markkaa… Hän on vielä kiittävä minua siitä.