— Sitä voisi todella koettaa. Minä lupaan teille puhua siitä herra
Salvanille.
Kadulla Markus kulki pää kumarassa hitain askelin ja teki itselleen selkoa näiden kolmen käyntinsä tuloksista entisten oppilastensa vanhempien luona. Achillen ja Philippen, konttoristi Savinin poikien järki oli tosin ollut kypsyneempi ja vapaampi kuin muurari Doloiren poikien, Augusten ja Charlesin, jotka taas olivat vapautuneet Fernandin, maanviljelijä Bongardin pojan törkeästä herkkäuskoisuudesta. Savinien luona oli hän taaskin huomannut isän sokean itsepäisyyden, isän, joka ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut ja joka rypi samassa järjettömien erehdysten suossa: ja lapset olivat vain hiukan edistyneet järkeä ja johdonmukaisuutta kohden. Pieni askel oli otettu, ja hänen täytyi tyytyä siihen. Mutta kuinka surullista olikaan verrata hänen viisitoista vuotta kestäneitä ponnistuksiaan saavutettuihin pieniin tuloksiin! Häntä kauhistutti ajatellessaan sitä väsymätöntä työtä, uhrautuvaisuutta ja uskoa, jota vaadittiin halvoilta alkeisopettajilta ennen kuin heidän onnistuisi muuttaa tylsistyneet, orjuutetut, saastutetut ihmislapset itsetietoisiksi ja vapaiksi ihmisiksi. Siihen tarvittaisiin sukupolvia. Simon raukka oli lakkaamatta hänen mielessään, hän suri sitä että ei ollut voinut kasvattaa totuuden ja oikeuden kansaa, joka olisi noussut vastustamaan muinoista vääryyttä ja korjannut sen. Kansa kieltäytyi yhä olemasta jalo, ylevämielinen ja oikeudenmukainen, jollaiseksi hän niin kauan oli luullut sitä. Ja se ahdisti hänen järkeään ja sydäntään, hän ei voinut tottua pitämään Ranskaa järjettömänä ja kiihkoisena. Sitten oli hän näkevinään iloisen näyn, hän näki edessään pienen Charlotten, niin valppaana, niin onnellisena siitä että oli ensimmäinen ja hän alkoi taas toivoa, tulevaisuus oli lapsen, miksi eivät nuo pienet, suloiset olennot kulkisi jättiläisaskelin eteenpäin, kun tervejärkiset ja vilpittömät ihmiset johtaisivat heitä valoa kohden.
Paluumatkalla odotti häntä taas sydäntäsärkevä yhtymys. Rouva Férou kulki ohi, kädessä käärö, vieden kotiin ompeluksia. Hän oli kadottanut vanhemman tyttärensä, joka oli suuria ja kovia kärsimyksiä kestettyään kuollut enemmän kurjuudesta kuin kuumeesta. Äiti eli nuorimman kanssa viheliäisessä hökkelissä koettaen ankaralla työllä hankkia leipää sammuttaakseen nälkäänsä.
Markus pysäytti hänet, nähdessään hänen hiipivän ohi, katse maahan luotuna, häveten köyhyyttään. Se ei ollut enään entinen vaaleaverinen, miellyttävä, mehevähuulinen ja kirkassilmäinen nainen, vaan kuihtunut, ennen aikaansa vanhentunut vaimoraukka.
— Kas, rouva Férou, kuinka ompeleminen luistaa?
Rouva Férou sammalsi, mutta rauhoittui sitten.
— Oi, herra Froment, ei se koskaan luista, vaikka kuinka ahkerasti ompelemme emme yhdessä voi ansaita enempää kuin markan päivässä.
— Entä kuinka kävi avun pyynnön, jonka lähetitte prefektille opettajan leskenä?
— Oi, herra Froment, meille ei edes vastattu. Ja kun itse uskalsin mennä sinne, luulin jo että minut vangittaisiin. Eräs suuri, komeapartainen herra kysyi minulta olinko aivan hullu kun uskalsin muistuttaa miehestäni, sotaoikeuden tuomitsemasta karkurista ja anarkistista, joka oltiin pakoitettu tappamaan niinkuin hullun koiran. Minä peljästyin niin että vieläkin vapisen kun ajattelen sitä.
Kun Markus syvästi liikutettuna pysyi vaiti, tuli hän yhä rohkeammaksi.