— Jumalani! Férou raukkaniko hullu koira! Te tunsitte hänet kun asuimme Moreuxissa. Hän haaveili ainoastaan itsensäkieltäymyksestä, veljellisyydestä, totuudesta, oikeudesta, ja kurjuus, sorto ja vääryys ne tekivät hänet vihdoin hulluksi… Jättäessään minut ainiaaksi sanoi hän minulle: "Ranska on mennyt maa, täydellisesti pappien turmelema, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, ettei sitä sieltä koskaan voi nostaa ylös"… Ja näittehän, herra Froment, että hän oli oikeassa.
— Ei. ei, rouva Férou, hän ei ollut oikeassa. Ei koskaan saa joutua epätoivoon maansa suhteen.
Mutta nyt rouva Férou kiivastui ja huusi:
— Minä sanon teille että hän oli oikeassa!… Eikö teillä sitten ole silmiä nähdäksenne? Eikö se mikä tapahtuu Moreuxissa ole häpeällistä, tuo Chagnat, pappien käskyläinen, koettaa vain tehdä lapset tietämättömiksi, niin että siellä ei kukaan moneen vuoteen ole saanut päästötodistusta. Ja herra Jauffre, teidän seuraajanne Jonvillessä, tekee myöskin kaunista työtä miellyttääkseen kirkkoherraansa, apotti Cognassea! Sillä tavoin toivovat he kymmenessä vuodessa saavansa ranskalaiset unohtamaan luku- ja kirjoitustaitonsa.
Vaimoraukka, jonka yhteiskunnallinen vääryys oli musertanut, suoristi vartalonsa, ennusti synkässä vihassaan:
— Kuuletteko, herra Froment, mennyt maa, joka ei kykene mihinkään hyvään ja oikeaan, joka on muuttuva kuolleeksi kansaksi niinkuin muutkin kansat, jotka katolisuus on turmellut ja mädättänyt!
Vapisevana tästä mielenpurkauksesta, peläten puhuneensa liikaa, hän hiipi pois, levottoman ja nöyrän näköisenä ja hän palasi kurjaan kotiinsa, jossa hänen kalpea ja äänetön tyttärensä häntä odotti.
Markuksesta tuntui kuin olisi hän kuullut Féroun äänen, joka haudasta huusi julki synkän pessimisminsä, halvan, murtuneen opettajan hurjan vastalauseen. Ja jos siitä otettiin pois raivostunut liioittelu, oli se aivan totta: Chagnat tylsistytti Moreuxilaisia, Jauffre jatkoi kuolemantyötään Jonvillessä itsepäisen ja ahdasjärkisen apotti Cognassen johdon alla, vaikka hän salaa kiehui vihasta kun ei hänen palveluksiaan vieläkään tunnustettu, nimittämällä häntä johtajaksi johonkin Beaumontin kouluun. Eikä kansanopetuksen suuri työ edistynyt paremmin muuallakaan maassa. Melkein kaikki Beaumontin koulut olivat vielä raukkamaisten opettajien ja opettajatarten käsissä, jotka ajattelivat ainoastaan ylenemistään ja mielittelivät kirkkoa. Neiti Rouzairen uskonnollinen into saavutti siellä suurta menestystä. Nyttemmin syrjään vetäytynyt Doutrequin, tuo ensiaikojen tasavaltalainen, jonka isänmaalliset ennakkoluulot olivat vähitellen vieneet vanhoillisuuteen, oli yhä kaikkivaltias, suuri mies, jota mainittiin esikuvana vastatulleille. Kuinka olisivat nuoret opettajat voineet uskoa Simonin viattomuuteen ja jatkaa hengellisten koulujen kukistamista kun moinen mies, 1870 luvun soturi, tasavallan perustajain ystävä asettui hengellisten puolelle juutalaisten uhkaaman isänmaan nimessä? Kuinka monta pelkuria ja kavaltajaa vastasikaan yhtä neiti Mazelinea, joka niin tarmokkaasti toimitti järjen ja hyvyyden tehtävää, yhtä Mignotia, joka esimerkin vaikutuksesta oli yhtynyt hyvään taisteluun, ja kuinka hitaasti alkeisopettajien parvi edistyikään vapaa-aatteisuudessa, jalomielisyydessä, alttiiksi antavaisuudessa, vaikka se joka vuosi sai lisiä normaalikoulusta! Ja kuitenkin Salvan innokkaasti toimitti siellä uudistustyötään, vakuutettuna siitä, että halpa alkeisopettaja yksin pelastaisi maan synkästä klerikaalisesta häviöstä, silloin kuin opettaja itse vapautuisi, tulisi kykeneväksi opettamaan totuutta ja oikeutta. Hän toistikin lakkaamatta: sellainen kuin on alkeisopettaja, sellainen on oleva kansa. Koska edistys kulki niin hitaasti täytyi siis kehitystyön vaikuttaa useihin sukupolviin ennenkuin kasvaisi hyviä opettajia, samoin kuin tarvittaisiin useita oppilassukupolvia ennenkuin syntyisi oikeudenmukainen, valheen ja erehdyksen vallasta vapautettu kansa.
Onneton tutkimus ja Féroun haudasta kuulunut epätoivon huuto kiihdyttivät siis vain Markuksen taisteluintoa. Viime aikoina oli hän etenkin toiminut ulkopuolella koulua, pitääkseen yllä yhteyttä opettajien ja heidän entisten oppilaittensa välillä, jotka jo kolmentoista vuotiaina riistettiin heidän vaikutuksestaan. Ystävyysseuroja perustettiin kaikkialla ja mietittiin saman arrondissementin, saman maakunnan, koko Ranskan ystävyysseurojen liittymisestä yhteen. Lisäksi perustettiin isäntäyhdistyksiä, vakuutusyhdistyksiä, eläke- ja apuyhdistyksiä. Mutta iltakurssien antaminen koululla tuntui hänestä etenkin toivottavalta hänen tarkoitukselleen. Neiti Mazeline oli jo antanut oivallisen esimerkin, joka saavutti suurta menestystä, opettamalla muutamina iltoina viikossa taloudenhoitoa, terveysoppia ja sairashoitoa entisille oppilailleen. Ja kun näitä saapui runsaasti, uhrasi hän vihdoin sunnuntainsakin, voidakseen antaa tuntia iltapäivällä niille, joiden oli vaikea päästä vapaaksi illalla. Hän sanoi usein olevansa niin onnellinen kun sai auttaa tyttöjään, opetettuaan heille niin paljon totuutta kuin oli voinut, olemaan hyviä puolisoja ja äitejä, kykeneviä hoitamaan taloutta, levittämään ympärilleen iloa, terveyttä ja onnea. Ja Markus toimi samoin kuin hänkin, piti koulua taas illalla kolme kertaa viikossa, kutsui sinne pojat, jotka olivat jättäneet hänet, koetti täydentää heidän tietojansa kaikilla käytännöllisen elämän aloilla. Hän kylvi hyvää siementä näihin nuoriin aivoihin, ajatellen, että olisi kyllin palkittu vaivoistaan, jos yksikään jyvä sadosta itäisi ja kantaisi hedelmää. Etenkin piti hän huolta niistä harvoista oppilaista, jotka sai taivutetuksi antautumaan opettajan alalle, hän kutsui heitä luokseen, valmisti heitä normaalikoulun tutkintoa varten. Näihin erityisiin tunteihin pyhitti hän sunnuntai-iltapäivät ja oli niihin ihastunut kuin huvittavimpiin ajanviettoihin.
Vihdoin sai Markus rouva Doloirin taivutetuksi siihen, että tämä salli hänen jatkaa pikku Julesin valmistamista normaalikouluun. Yksi hänen entisistä oppilaistaan oli jo siellä, hänen rakkain oppilaansa Sébastien Milhomme, jonka äiti, rouva Alexandre, oli jälleen ryhtynyt hoitamaan paperikauppaa kälynsä rouva Edouardin kanssa, silloin kuin taas oli tullut kysymys Simonin viattomuudesta. Mutta hän pysyi vielä varovaisesti varjossa, jotta ei karkoittaisi kirkollismielistä ostajapiiriä, joka yhä oli voiton puolella. Sébastien oli jo toista vuotta normaalikoulussa ja oli tullut sangen rakkaaksi myöskin Salvanille, joka iloitsi tietäessään hänestä saavansa hyvän sanoman saattajan. Suureksi ilokseen oli Markus saanut uskoa vanhan ystävänsä käsiin vielä yhden oppilaistaan, Josef Simonin, joka oli päättänyt ruveta opettajaksi niinkuin isänsäkin, kaikista suurista vastuksista huolimatta, tahtoen voittaa missä tämä niin surkeasti oli sortunut. Sébastien ja Josef tapasivat siis taas toisensa saman innon ja saman uskon elähyttäminä ja solmivat vielä vankemmaksi entisen ystävyyden siteensä. Ja kuinka hauskoja hetkiä he viettävätkään kun joskus lupapäivinä voivat tulla Mailleboisiin puristamaan entisen opettajansa kättä!