Asioiden näin hitaasti kehittyessä Markus yhä odotti, välistä joutuen epätoivoon ja seuraavana päivänä taas toivoen. Turhaan oli hän toivonut että Geneviève vihdoin käsittäisi, vapautuisi myrkystä ja palaisi hänen luokseen: ja hänen ainoa lohdutuksensa, ainoa toivonsa oli Louisen rauhallinen horjumattomuus. Tämä kävi lupauksensa mukaan torstaisin ja sunnuntaisin hänen luonaan, aina iloisena ja lempeän päättäväisenä. Markus ei uskaltanut kysyä häneltä äidistä, sillä lapsi ei puhunut hänestä mitään, pitäen varmaankin ainetta tuskallisena, kun hänellä ei kuitenkaan ollut hyviä uutisia kerrottavana. Hän tuli pian kuudentoista vuotiaaksi ja ymmärsi yhä paremmin syvän haavan, josta he kaikki kolme kärsivät, sitä mukaa kun hän tuli vanhemmaksi, ja hän olisi niin mielellään tahtonut olla sovittaja, parantaja, yhdistää jälleen rakastetut vanhemmat! Mutta kun hän huomasi kärsimätöntä tuskaa isänsä katseessa, kosketteli hän varovasti hirveätä tilaa, joka lakkaamatta oli heidän mielessään, mutta josta he eivät puhuneet.
— Äiti on vielä kovin sairas, täytyy olla sangen varovainen, en uskalla vielä puhua hänelle niin kuin ystävälle. Minulla on kuitenkin toivoa, joskus ottaa hän minut syliinsä ja painaa minua rintaansa vasten silmät kyynelissä. Toisin ajoin hän tosin on kova ja kohtuuton, hän syyttää minua siitä että en muka rakasta häntä, hän valittaa että ei kukaan koskaan ole häntä rakastanut… Näethän, isä, täytyy olla hyvä hänelle, sillä hän kärsii varmaan hirveästi luullessaan että ei koskaan enään saisi tyydyttää rakkauttaan.
Silloin Markus kiihtyi ja huudahti:
— Miksi ei hän sitten palaa tänne? Minä rakastan häntä yhä kuolemaan saakka ja jos hän vielä rakastaa minua olisimme niin onnellisia!
Lempeästi ja hyväilevästi sulki Louise kädellään hänen suunsa.
— Ei, ei! isä, älkäämme puhuko siitä. Tein väärin, kun alotin, se tuottaa vaan meille enemmän tuskaa. Täytyy odottaa… Nythän minä olen äidin luona ja hän on kyllä kerran ymmärtävä että me yksin rakastamme häntä. Hän on kuuleva minua, hän on seuraava minua.
Joskus tuli tyttö isänsä luo silmät loistavina, ryhti päättäväisenä ikäänkuin taistelun jälkeen. Markus ymmärsi mitä se merkitsi ja kysyi:
— Onko sinun taas täytynyt riidellä isoäidin kanssa?
— Oh, mistä sen näet? Hän puhui taas minulle tänä aamuna kokonaisen tunnin ensimmäisestä ripilläkäynnistä, saattaakseen minut häpeämään ja kauhistumaan. Hän puhuu minulle kuin huonolle luontokappaleelle, hän kuvailee minulle helvetin hirveät kidutukset, hämmästyneenä siitä mitä hän kutsuu minun käsittämättömäksi itsepäisyydekseni.
Silloin Markus rauhoittui hetkeksi. Hän oli niin suuresti pelännyt että hänen tyttärensä taipuisi niinkuin muutkin tytöt! hän oli niin onnellinen nähdessään lapsensa horjumattomuuden ja selvän järjen nytkin kun hän ei enään ollut tukemassa häntä! Sitten valtasi hänet sääli, hän kuvaili lastaan kaikenlaisten kiusaamisten, torumisten ja riitojen ympäröimänä, joilla häntä varmaankin joka hetki vaivattiin.