— Lapsi raukkani, kuinka paljon tarvitsetkaan rakkautta! Kuinka tuskallisia lienevätkään nuo alituiset riidat sinulle.
Mutta Louise hymyili rauhallisesti.
— Riidatko, ei, isäni, minä kohtelen isoäitiä liian suurella kunnioituksella riidelläkseni hänen kanssaan. Hän se aina suuttuu ja raivoaa minua vastaan. Minä kuuntelen kohteliaan näköisenä, lausumatta pienintäkään vastalausetta. Kun hän on lopettanut, sanon minä vaan tyynesti: "Tiedättehän, isoäiti, että olen luvannut isälle odottavani siksi kunnes olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta ennenkuin päätän menenkö ripille vai enkö, ja minä pysyn sanassani, koska kerran olen luvannut". Tästä lauseesta en horju en sinne enkä tänne, osaan sen ulkoa ja toistan sen joka kerta sanasta sanaan. Se juuri tekee minut voittamattomaksi. Minä alan oikein sääliä isoäiti raukkaa, hän joutuu niin raivoihinsa ja paiskaa oven kiinni nenäni edessä heti kun alotan tämän lauseen.
Oikeastaan Louise kärsi tästä alituisesta sodasta. Mutta nähdessään isänsä iloisena, heittäytyi hän hänen kaulaansa.
— Ole levollinen! minä olen sinun tyttäresi. Kukaan ei voi taivuttaa minua tekemään sitä, mitä olen päättänyt olla tekemättä.
Hänen täytyi myöskin taistella ankara taistelu saadakseen jatkaa lukujaan, hän kun oli varmasti päättänyt pyhittää elämänsä opetukselle. Hän tahtoi tulla opettajaksi ja hänellä oli onneksi puolellaan äiti, joka kannatti tätä tuumaa, peläten epävarmaa tulevaisuutta, kun näki rouva Duparquen tulevan yhä saidemmaksi ja panevan koko pienen omaisuutensa uskonnollisiin tarkoituksiin. Hän vaati äidiltä ja tyttäreltä maksua heidän elatuksestaan, tehdäkseen kiusaa Markukselle, jonka täten täytyi maksaa raskasta veroa niukasta palkastaan. Isoäiti oli ehkä toivonut häväistystä, ja häntä olivat varmaankin neuvoneet siihen hänen hyvät ystävänsä, joiden näkymättömät kädet johtivat kaikkea. Mutta Markus oli heti suostunut, onnellisena kun vieläkin sai olla ikäänkuin perheenisä, työntekijä ja tuki. Suuri taloudellinen ahdinko teki hänen yksinäisyytensä vieläkin tukalammaksi, Mignotin ja hänen ateriat olivat perin niukat. Mutta hän ei siitä välittänyt, hän oli tyytyväinen tietäessään että Geneviève oli ollut liikutettu hänen uhraavaisuudestaan ja että siinä oli ollut vielä yksi syy, joka sai hänet hyväksymään Louisen kutsumuksen, tahtoen hänelle varman tulevaisuuden. Louise työskenteli siis edeskinpäin neiti Mazelinen johdolla, hän oli jo saavuttanut alemman todistuksen ja valmistautui nyt ylempää tutkintoa varten. Tästä syntyi uusia ikäviä riitoja rouva Duparquen kanssa; hän oli raivoissaan kaikesta tuosta opista, mitä nyt annettiin nuorille tytöille, joille hänen mielestään olisi katkismuksen pitänyt riittää. Ja kun Louise vastasi hänelle aina kohteliaasti: "Niin, isoäiti … tietysti, isoäiti…" raivostui tämä vielä enemmän ja alkoi syyttää Genevièveä, joka joskus suuttuneena vastusti häntä.
Kun Markus eräänä päivänä kuunteli tyttärensä kertomusta, valtasi hänet hämmästys ja hän kysyi:
— Onko äiti sitten riidellyt isoäidin kanssa?
— Sen hän on tehnyt, isäni, vieläpä kaksi tai kolme kertaa. Ja tiedäthän että ei äiti silloin kursaile. Hän kiivastuu heti, huutaa ja menee sitten suutuksissaan omaan huoneeseensa, niinkuin hän teki täälläkin ennen lähtöään.
Markus kuunteli, tahtomatta ilmaista salaista iloaan ja toivoa, joka jälleen heräsi hänessä. Hän kysyi vielä: