— Eikö rouva Berthereau koskaan sekaannu näihin riitoihin?
— Oi, isoäiti Berthereau ei koskaan puhu mitään. Luulen että hän on äidin ja minun puolella: mutta hän ei uskalla auttaa meitä, peläten saavansa ikävyyksiä… Hän näyttää kovin sairaalta ja surulliselta.
Mutta kuukausia kului vielä eikä ainoakaan Markuksen toiveista näyttänyt toteutuvan. Kyselyssään tyttäreltään oli hän sangen varovainen, sillä hänestä oli vastenmielistä pitää tyttöä ikäänkuin vakoojana, joka kertoi hänelle kaikki mitä tapahtui pienessä, synkässä talossa Kapusiinitorin varrella. Kun tämä ei itsestään puhunut, vaipui hän välistä useiksi viikoiksi tuskalliseen tietämättömyyteensä ja kadotti jälleen kaiken toivonsa. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat silloin herttaiset torstai- ja sunnuntai-iltapäivät, jotka hän vietti tyttärensä kanssa. Usein saapuivat silloin ystävykset Josef Simon ja Sébastien Milhomme kolmen junassa Beaumontista ja olivat Mailleboisissa kuuteen saakka, onnellisina tavatessaan entisen pikku ystävänsä Louisen, joka niinkuin hekin väräjöi nuoruudesta, rohkeudesta ja luottamuksesta. Heillä oli silloin suuria, iloisen naurun elähyttämiä keskusteluja, joista jäi iloa koko viikoksi synkkään ja yksinäiseen asuntoon. Nämä iltapäivät vahvistivat Markusta, hän pyysi joskus Josefin tuomaan mukaansa sisarensa Sarahin Lehmannien luota, joita hän aina ensin kävi tervehtimässä. Markus sanoi myös Sébastienille että hän olisi onnellinen jos rouva Alexandrekin tulisi hänen luokseen. Hän olisi tahtonut kerätä ympärilleen kaikki kunnon ihmiset, kaikki tulevaisuuden voimat. Tämän sydämellisen yhdessäolon aikana muuttui ystävyys Sébastienin ja Sarahin, Josefin ja Louisen välillä yhä hellemmäksi ja vahvemmaksi ja Markus, joka toivoi voittoa ainoastaan tulevaisuuden pienen kansan avulla, antoi hymyillen luonnon hyvää tekevän rakkauden vaikuttaa.
Kun ylioikeuden hitaisuus jo kokonaan oli masentanut Davidin ja Markuksen rohkeuden, saivat he eräänä päivänä kirjeen Delbosilta, joka kertoi heille suuren uutisen ja pyysi heitä tulemaan luokseen. He riensivät sinne. Suuri uutinen, joka niinkuin salama oli iskenyt Beaumontiin, oli että Jacquin, hiippakunnan arkkitehti, entisen juryn esimies vihdoinkin päätti, pitkän ja ankaran taistelun jälkeen, huojentaa omaatuntoaan. Tämä syvästi uskonnollinen mies, joka kävi ripillä ja tunnustamassa syntejään ja joka oli perinpohjin rehellinen, oli alkanut tulla levottomaksi pelastuksestaan, kysyen itseltään voiko hän, kun kerran tunsi totuuden, salata sitä kauempaa joutumatta ijankaikkisen kadotuksen vaaraan. Kerrottiin että hänen rippi-isänsä neuvottomana, uskaltamatta sanoa mielipidettään oli kehottanut häntä menemään isä Crabotin puheille; ja syynä siihen että arkkitehti vielä useita kuukausia oli pysynyt vaiti, sanottiin olleen jesuiittaisän vaikutuksen, joka esti häntä puhumasta kirkon edun nimessä. Mutta Jacquin ei kauemmin voinut säilyttää hirveää salaisuuttaan, sillä hän tunsi ahdistusta kristittynä, joka uskoo Kristuksen jumaluuteen ja että hän oli tullut maan päälle taistellakseen totuuden ja oikeuden puolesta. Totuus, jonka tunteminen häntä nyt poltti oli se, että presidentti Gragnon oli näyttänyt valamiehille todistuskappaleen, jota eivät syyttäjät eivätkä puolustajat tunteneet. Presidentti, jonka valamiehet olivat kutsuneet neuvottelusaliin selittämään heille rangaistuksen sovittamista, oli näyttänyt heille keskustelun loputtua saamansa kirjeen, tuon Simonin kuuluisan kirjeen, jossa oli jälkikirjoitus ja sen alla aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Tähän kirjeeseen oli isä Philibin viitannut huomiota herättävässä puheessaan, kun hän oli sanonut nähneensä todistuksen Simonin syyllisyydestä, voimatta selittää sitä tarkemmin sillä häntä sitoi muka rippisalaisuus. Ja nyt oli todistettu että joskin itse kirje oli Simonin kirjoittama, olivat jälkikirjoitus ja nimimerkki hävyttömästi ja törkeästi väärennetyt, minkä lapsikin voi huomata.
David ja Markus tapasivatkin Delbosin voitonriemuisena.
— No! enkö jo sanonut sitä teille? Nyt on laiton osananto todistettu! Jacquin on kirjoittanut ylioikeuden presidentille, tunnustaen totuuden ja pyytäen tulla kuulluksi… Minä tiesin että Gragnon ei ollut uskaltanut hävittää Simonin kirjettä, vaan että se oli asiakirjoissa. Mutta kuinka vaikea minun olikaan saada se sieltä ja toimittaa se toisten asiantuntiain tutkittavaksi! Minä aavistin että se oli väärennys ja tunsin siinä hirveän isä Philibinin käden… Kuta enemmän tutkin juttua sitä selvemmin huomaan että tuo mies, joka näytti niin kömpelöltä ja yksinkertaiselta, on oikea nero viekkaudessa ja kavaluudessa. Näettehän, hän ei tyytynyt ainoastaan repimään leimattua kulmaa kirjoituskaavasta, vaan hän väärensi myöskin Simonin kirjeen ja toimitti sen viime hetkessä juryn nähtäväksi, sillä väärennys on aivan varmaan hänen tekonsa.
David, joka niin monta kertaa oli pettynyt, epäili vielä.
— Mutta, kysyi hän, oletteko aivan varma siitä että tuo Jacquin, tuo pappien vallassa oleva arkkitehti pysyy vahvana loppuun saakka?
— Olen, aivan varma… Te ette tunne Jacquiniä. Hän ei ole pappien vallassa, hän on noita harvoja kristittyjä, jotka seuraavat ainoastaan omaatuntoaan. Minulle on kerrottu kummallisia juttuja hänen keskusteluistaan isä Crabotin kanssa. Jesuiitta luuli ensin saavansa hänet taivutetuksi, puhuessaan kaikkivaltiaan Jumalansa nimessä, joka antaa anteeksi ja pyhittää pahimmatkin teot kun on kysymyksessä kirkon etu. Mutta Jacquin vastasi myöskin Jumalansa nimessä, hyvyyden ja oikeuden Jumalan, joka ei hyväksy erehdystä, ei valhetta eikä rikosta, se oli kaunis taistelu, jota minä olisin tahtonut olla näkemässä, yksinkertaisen uskovaisen ja kukistuvan kirkon valtioviisaan asiamiehen välillä. Ja minulle on kerrottu että jesuiitta vihdoin nöyrtyi ja rukoili polvillaan rehellistä miestä, voimatta estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
— Kyllä hän sentään kauan mietti ennenkuin huojensi omaatuntoaan, virkkoi Markus.