— Oh, enhän sanokaan että hän heti huomasi velvollisuutensa. Ensin hän ei moneen vuoteen tiennyt että Gragnonin osananto valamiehille oli laiton. Melkein kaikki valamiehet ovat samalla kannalla, eivät tiedä mitään laista ja uskovat kaikki mitä korkeat tuomarit sanovat. Sitten epäröi hän, se on selvää, hän kantoi varmaankin vuosimääriä omantunnon epäilyksiä, peläten häväistystä. Emmekö koskaan ole tunteneet samanlaista ahdistusta ja taistelua kuin tuo mies, joka kärsi ripillä ja tunnusti syntinsä, kadotuksen kauhu sydämessään? Mutta vakuutan teille, että heti kun hän varmasti sai tietää kirjeen olevan väärennetyn ei hän hetkeäkään epäillyt, hän päätti puhua, vaikka Saint-Mascencen tuomiokirkko siitä kukistuisi, vakuutettuna että hän silloinkin palvelisi Jumalaansa.
Sitten Delbos iloisesti teki selkoa asemasta, niin kuin mies, joka pitkien ponnistusten jälkeen vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille.
— Minä pidän tarkastuksen myöntämisen varmana. Meillä on nyt nuo kaksi uutta todistusta, joita tarvitsimme ja joita meidän on ollut niin vaikea hankkia. Ensiksikin kirjoituskaava on kotoisin veljien koulusta, nimimerkki ei ole Simonin kirjoittama. Toiseksi presidentti Gragnon on laittomasti näyttänyt valamiehille väärän todistuksen. Näin ollen täytyy oikeuden kumota päätös.
David ja Markus palasivat kotiin ilosta loistavina. Mutta Beaumontissa syntyi hirveä melu, kun saatiin tietää Jacquinin kirje, hänen tunnustuksensa ja todistuksen tarjoumuksensa. Presidentti Gragnon, jota personallisesti syytettiin, sulkeutui kotiinsa, kieltäytyi vastaamasta sanomalehtimiehille ja näytti kääriytyvän ylhäisen äänettömyyden vaippaan. Hänen kerrottiin olevan aivan masentunut, unohtaneen kokonaan leikillisen ivallisuutensa tuon onnettomuuden tähden, joka uhkasi häntä juuri kun hän aikoi erota ja toivoi saavansa kommendöörin arvon. Hänen vaimonsa, kaunis rouva Gragnon, joka jo oli liian vanha lukeakseen runoja kenraali Jaroussen nuorten upseerien kanssa, oli kääntänyt hänet uskonnolliseksi, varmaankin todistamalla hänelle jumalisen vanhuuden edut; ja hän seurasi vaimoaan, kävi ripillä, tunnusti syntinsä ja osoitti harrasta kohteliaisuutta, mikä selitti isä Crabotin innokkaat ponnistukset estää Jacquiniä huojentamasta omaatuntoaan. Jesuiitta tahtoi ennen kaikkea pelastaa Gragnonin, tuon arvossa pidettävän uskovaisen, josta kirkko ylpeili. Kaikki Beaumontin oikeusistuimen jäsenet yhtyivät sitä paitsi presidenttiin, puolustivat entistä päätöstä kuin omaa mestariteostaan, jonka pelkkä koskettaminen oli rikos isänmaata vastaan. Tämän ylevän suuttumuksen alla piili raukkamainen, hirveä pelko, rangaistussiirtolan ja santarmien pelko, jotka tulevat illalla ja laskevat raskaat kätensä mustille tai punaisille, hermeliinin sisustamille viitoille. Entinen valtion prokuraattori, kaunis Raoul de La Bissonnière ei enään ollut Beaumontissa, hänet oli nimitetty samaan virkaan Mornayssa, ja hän tuli yhä katkerammaksi kun häntä ei vieläkään oltu ylennetty Pariisiin, hänen notkeasta taitavuudestaan huolimatta kaikkien ministeristöjen aikana. Tutkintatuomari Daix, joka oli tullut neuvokseksi, ei ollut muuttanut kaupungista ja häntä kidutti yhä hirveä rouva Daix, jonka kunnianhimo ja sammumaton ylellisyyden tarve kulutti heidän köyhää talouttaan; ja pahinta oli että Daixin kerrottiin, samoinkuin Jacquininkin, olevan omantunnonvaivojen uhrina ja aikovan vaimonsa kiukusta huolimatta tunnustaa kuinka hän muinoin raukkamaisuudesta kuunteli tätä silloin kuin hänen olisi tullut antaa jutun rauveta todistusten puutteessa. Koko oikeuspalatsi oli sekasorrossa, siellä vallitsi vuorotellen viha ja kauhu, tuota hirveätä vedenpaisumusta odotettaessa, joka kukistaisi inhimillisen oikeuden vanhan, madonsyömän rakennuksen.
Beaumontin valtiollinen maailma oli yhtä levoton ja pois suunniltaan. Edusmies Lemarrois, kaupungin pormestari, tunsi asemansa radikaalisena tasavaltalaisena horjuvan, olevan kukistumaisillaan ratkaisevassa käänteessä, joka tärisytti puolueita ja kohotti näköpiiriin kansan nuoret voimat. Älykkään rouva Lemarroisin paljon käydyssä salongissa alkoi yhä enemmän ilmaantua vanhoillisuuteen kääntyminen. Siellä nähtiin usein Marcilly, kirjallisesti sivistyneen nuorison edusmies, ranskalaisen hengen toivo, joka oli joutunut valtiolliseen hervottomuuteen kun ei enään tiennyt mikä oli hänelle itselleen edullista ja alinomaa peläten että ei häntä enään valittaisi. Siellä tapasi myöskin kenraali Jaroussen, joka sen jälkeen kun häntä ei enään ajateltu sotilasvaltiokaappausta varten, käyttäytyi typerän uhkaavasti ikäänkuin vaimonsa, pienen ja tumman rouva Jaroussen alituisen kirkumisen kannustamana, joka rouva oli niin kuivettunut että hänen jo sanottiin tulleen viisaaksi. Prefekti Hennebise kävi siellä myöskin joskus, levollisen rouva Hennebisen seuraamana, molemmat tahtoivat vaan elää rauhassa kaikkien kanssa, sillä se oli hallituksen toivo: ei mitään juttuja, ei muuta kuin kädenpuristuksia ja hymyilyjä. Peljättiin suuresti huonoja vaaleja, sillä Simonin jutun esille ottaminen oli pannut koko maakunnan kuumeeseen, ja Marcilly sekä itse Lemarroiskin olivat tunnustamatta sitä vakavasti päättäneet salaa yhtyä vanhoillisiin virkaveljiinsä, joita Hector de Sangleboeuf johti, musertaakseen heidän kanssaan sosialistiset ehdokkaat, etupäässä Delbosin, jonka menestys oli varma, jos hän voittaisi marttyyrijutun. Tämä oli syynä hämmennykseen, jonka Jacquinin teko sai aikaan, sillä se teki jutun tarkastamisen välttämättömäksi. Simonistit riemuitsivat, antisimonistit olivat muutamia päiviä aivan masennuksissaan. Taaskaan ei Jaffres-kadulla, ylhäisön kävelypaikalla puhuttu muusta: ja turhaan "Petit Beaumontais", tyydyttääkseen lukijoitaan, joka aamu kirjoitti että jutun tarkastuksen anomus hyljättäisiin kahden kolmasosan enemmistöllä, kirkon ystävien levottomuus ei siitä vähentynyt.
Yliopistossa oli ilo varovainen. Melkein kaikki olivat simonisteja. mutta he olivat niin usein toivoneet turhaan että eivät uskaltaneet liiaksi iloita. Rehtori Forbes etenkin tunsi suurta huojennusta toivoen pääsevänsä vaikeuksista, joita hänelle tuotti Mailleboisin opettaja, tuo Markus Froment, sillä vanhoilliset voimat tekivät lakkaamatta hyökkäyksiä hänen tähtensä. Vaikka rehtori tahtoi olla mihinkään sekaantumatta, jättää kaikki akatemiantarkastajan Le Barazerin ratkaistavaksi, oli hänen nyt täytynyt sanoa tälle että oli välttämätöntä ryhtyä johonkin. Le Barazerkaan ei kauvempaa voinut vastustaa, hän aavisti että pian tulisi hetki, jolloin hänen taitava politiikkansa pakottaisi hänet uhraamaan Markuksen; hän oli ilmoittanut sen Salvanille ja tämä oli syvästi suruissaan siitä.
Kuinka iloisesti ja voitonriemuisesti kunnon Salvan ottikaan vastaan Markuksen, voidessaan kertoa hänelle sen suuren uutisen että tarkastuksen myöntäminen oli varma. Hän syleili häntä, ilmoitti hänelle suuren vaaran, josta hänet voi pelastaa ainoastaan ylioikeuden suotuisa päätös.
— Rakas lapseni, jos tarkastusta ei olisi myönnetty, olisi teidät aivan varmaan erotettu virastanne, sillä tällä kertaa olette liian kovasti kiinni, koko vanhoillinen puolue vaatii teidän kukistustanne… Minä olen siis tyytyväinen, te ja maallikkokoulu olette voittaneet.
— Se olikin suureen tarpeeseen, sanoi Markus, niin pieni on vasta valheelta ja tietämättömyydeltä voitettu ala, huolimatta teidän ponnistuksistanne antaa maalle hyviä opettajia.
Salvan teki horjumatonta luottamasta ilmaisevan liikkeen.