Syntyi taas hiljaisuus, he olivat molemmat hämillään vaiti. Ei tarvittu muuta kuin noin pieni viittaus hirveään riitaan, joka oli heidät eroittanut, riitaan heidän tyttärensä ripilläkäynnistä. Mutta tämä epäsovun syy tuli kuitenkin päivä päivältä pienemmäksi, sillä lapsi oli ottanut kaiken vastuunalaisuuden itselleen, rauhallisesti pysyessään päätöksessään odottaa kahdettakymmenettä ikävuottaan ennenkuin suostui tuohon uskonnon harjoitukseen. Hän oli lempeästi uuvuttanut äitinsä ja tämä oli puhuessaan siitä tehnyt väsyneen liikkeen, ikäänkuin puhuisi kauan toivotusta onnesta, jonka täyttymistä hän ei enää odottanutkaan.
Hetken kuluttua uskalsi Markus hellästi tehdä hänelle vielä yhden kysymyksen.
— Entä sinä, ystäväni, olet ollut niin sairas, kuinka nyt on laitasi?
Geneviève teki toivottoman liikkeen ja kaksi kyyneltä vierähti taas hänen poskilleen.
— Oh, minä en enään tiedä kuinka minun laitani on. Se ei tee mitään, minä kannan kärsivällisesti elämääni, koska Jumala antaa minulle voimia siihen.
Markuksen sydämen täytti säälivä rakkaus, kun hän näki noin suurta kärsimystä, eikä hän voinut pidättää huolestunutta huudahdusta.
— Geneviève, oma Genevièveni, mikä sinua vaivaa, mikä sinua ahdistaa, sano minulle? jospa voisin lohduttaa ja parantaa sinut!
Mutta Geneviève siirtyi jo edemmäksi, nähdessään että Markus läheni häntä penkillä, niin että hän jo kosketti hänen hameensa poimuja.
— Ei, ei, meillä ei ole enään mitään yhteistä, sinä et voi tehdä mitään minun hyväkseni, ystäväni, sillä me kuulumme kahteen eri maailmaan… Oi! jos kertoisin sinulle! Mitä se hyödyttäisi? sinä et kuitenkaan ymmärtäisi.
Ja hän puhui kuitenkin, hän kertoi päivä päivältä suurenevan tuskansa ja kärsimyksensä lyhyissä, kuumeentapaisissa lauseissa, huomaamatta edes että hän tunnusti, hänellä oli tuollainen synkkä hetki, jolloin sydän itsestään avautuu. Hän kertoi kuinka hän eräänä iltapäivänä oli rouva Duparquen tietämättä tullut Beaumontiin puhuakseen erään kuuluisan lähetyssaarnaajan, isä Athanasiuksen kanssa, jonka hurskaat neuvot siihen aikaan saivat kaikki Beaumontin uskovaiset naiset intoihinsa. Hän oli vain käymässä kaupungissa ja hänen vakuutettiin saaneen aikaan ihmeellisiä parantumisia, siunauksella ja rukouksella antaneen janoaville naissieluille, joita kidutti tyydyttämätön Jesuksen halajaminen, pyhien enkelien hymyilevän rauhan. Ja hän oli ollut viereisessä tuomiokirkossa, oli rukoillut siellä kaksi tuntia, tunnustettuaan ensin sammumattoman, taivaallisen onnen janonsa pyhälle munkille, joka vain oli antanut hänelle synninpäästön siitä, mitä hän kutsui liiaksi ylpeydeksi ja inhimilliseksi intohimoksi ja käskenyt häntä parannustöinä harjoittamaan halpoja toimia, esimerkiksi pitämään huolta köyhistä ja sairaista. Ja hän oli turhaan nöyryyttänyt itseään Saint-Maxencen kirkon pimeimmässä ja yksinäisimmässä nurkassa, hän ei ollut ensinkään rauhoittunut, ei ravittu, häntä kalvoi yhä sama tyydytyksen tarve, hän oli tahtonut kokonaan antautua Jumalalle, löytämättä hänessä koskaan onnellista rauhaa ruumiilleen ja sielulleen.