Kului vielä tuskainen vuosi täynnä ahdistusta ja taistelua ja kirkko teki sen kuluessa viimeisen ponnistuksen voittaakseen takaisin valtansa. Ratkaisevampaa ja uhkaavampaa hetkeä ei se koskaan ollut kokenut kuin nyt, taistellessaan epätoivoista taistelua, joka, jos se sen voittaisi, varmaankin pidentäisi sen valtaa vuosisadalla tai ehkä parilla. Tätä varten täytyi sen saada edeskinpäin olla ranskalaisen nuorison opettajana ja kasvattajana, pitää vallassaan lapsi ja nainen ja pysyttää tietämättömyydessä pienet ja halvat, muodostaakseen ne mielensä mukaan, tehdäkseen niistä herkkäuskoisen ja orjuutetun kansan, jota se tarvitsi hallitakseen. Se päivä, jona se kiellettäisiin opettamasta, jona sen koulut suljettaisiin ja hävitettäisiin, olisi sen läheisen lopun, sen välttämättömän perikadon alku, uuden, vapautetun kansan keskellä, joka on kasvanut ulkopuolella sen valheita, ja jonka ihanne on järkevä ja vapaa ihmiskunta. Ja hetki oli vakava, tuo Simonin juttu saattoi tuottaa hirveän iskun hengelliselle koululle, tuottamalla kunniaa maallikkokoululle. Isä Crabot, joka tahtoi pelastaa presidentti Gragnonin, oli itse niin suuressa vaarassa että hän kokonaan katosi ylhäisestä maailmasta ja vietti kaiket päivänsä kammiossaan kalpeana ja vapisevana. Hautautuneena johonkin Rooman luostariin isä Philibin yhä harjoitti katumustöitä ellei hän jo ollut kuollut. Veli Fulgentiuksen olivat hänen esimiehensä muuttaneet muualle rangaistukseksi äänettömästä epäluottamuksesta, joka oli kohdannut veljien koulua Mailleboisissa ja vähentänyt sen oppilasmäärää kolmannella osalla, ja hänen sanottiin olevan vaarallisesti sairaana jossain kaukaisessa kaupungissa. Veli Gorgias vihdoin oli paennut, peläten vangitsemista ja levottomana tuntiessaan että esimiehet jättivät hänet oman onnensa nojaan, valmiina uhraamaan hänet sovintouhriksi. Ja tämä pako oli kohottanut huippuunsa kirkon puolustajien hädän, heidän ainoa ajatuksensa oli, huolimatta näin monista levottomuuden syistä, ryhtyä viimeiseen, säälimättömään taisteluun, silloinkuin Simonin juttu joutuisi Rozanin assisioikeudessa käsiteltäväksi.
Markuskin, jota suuresti suretti se ettei Simonia, hänen huonon terveytensä tähden, vielä voitu tuoda Ranskaan, otti osaa tähän taisteluun, jonka ratkaisevan merkityksen hän täydellisesti käsitti. Melkein joka torstai kävi hän Beaumontissa, joskus Davidin kanssa, usein yksin haluten seurata asiain kulkua. Hän kävi Delbosin luona, toi hänelle uusia aatteita, ja kyseli häneltä viikon pienimmistäkin tapauksista. Sitten hän meni Salvanin luo, joka antoi hänelle tietoja kaupunkilaisten mielipiteistä.
Eräänä torstaina palatessaan normaalikoulusta näki hän Jaffres-kadun päässä, lähellä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa erään henkilön, jonka tapaaminen syvästi liikutti häntä. Autiolla syrjäkäytävällä, jossa kukaan ihminen ei liikkunut kello neljän jälkeen, istui Geneviève eräällä penkillä, väsyneen ja hyljätyn näköisenä, tuomiokirkon kylmässä varjossa, joka kasvatti viheriäistä sammalta vanhojen jalavien runkoihin.
Hetken seisoi Markus liikkumattomana, sykkivin sydämin. Hän oli silloin tällöin nähnyt vaimoaan Mailleboisissa, mutta tämä oli aina ollut rouva Duparquen seurassa, menossa johonkin hartauden harjoitukseen, katse poissaolevana. Tällä kertaa he olivat kahdenkesken täydellisessä yksinäisyydessä, kukaan ei voinut eroittaa heitä, Geneviève oli nähnyt hänet, hän katseli häntä ja Markus luuli voivansa hänen silmissään lukea suurta kärsimystä, tunnustamatonta avuntarvetta. Ja hän lähestyi, hän uskalsi istuutua penkille jonkun matkan päähän hänestä, ikäänkuin peläten suututtavansa häntä ja ajavansa hänet pakosalle.
Suuri hiljaisuus vallitsi. Oltiin kesäkuussa, aurinko laski puhtaalta taivaalta, sirotellen puiden lehvien välitse pieniä kultalevyjä. Harhailevat tuulenhengähdykset vilvoittivat kuumaa iltapäivää. Ja Markus katseli yhä Genevièveä mitään virkkamatta, hänen sydämensä suli, nähdessään kuinka laihtunut ja kalvennut hän oli, ikäänkuin olisi vasta parantunut kovasta taudista, joka oli tehnyt hänen kauneutensa vieläkin henkevämmäksi. Hänen kauniiden, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvonsa, ennen niin iloisine ja intohimoisine silmineen, ilmaisivat nyt kiihkeätä levottomuutta, polttavaa janoa, jota mikään ei voinut sammuttaa. Hänen silmäluomensa räpyttivät, kaksi kyyneltä, joita hän turhaan koetti pidättää, vieri alas pitkin poskia. Markus puhui, koettaen rauhoittaa häntä.
— Kuinka pieni Clémentimme voi?
Geneviève ei vastannut heti, varmaankin peläten ilmaisevansa mielenliikutuksen, joka kouristi häntä. Lapsi, joka oli täyttänyt neljä vuotta, ei enää ollut Dherbecourtissa. Otettuaan hänet imettäjältä piti äiti hänet luonaan, isoäidin salaisesta nurinasta huolimatta.
— Hän voi sangen hyvin, sanoi Geneviève vihdoin hiukan vapisevalla äänellä, suostuen hänkin jonkunmoiseen välirauhaan.
— Entä Louisemme, kysyi Markus, oletko tyytyväinen häneen?
— Olen, hän ei vieläkään noudata tahtoani, sinä olet yhä hänen tahtonsa herra, mutta hän on kiltti ja hyvä, hän tekee työtä ahkerasti, minulla ei ole mitään valittamista hänen suhteensa.