— Oi, ei, minä vakuutan teille, että hän teki sen aivan tietämättään, huudahti jesuiitta. Tuo kirje, jonka hän sai viime hetkessä, oli hänen mielestään merkityksetön. Se oli hänen kädessään kun hän valamiehien pyynnöstä meni neuvottelusaliin eikä hän enää edes tiedä kuinka hän tuli näyttäneeksi sen heille.

Markus kohautti hieman olkapäitään.

— Siinä tapauksessahan hänen ei tarvitse muuta kuin kertoa se uusille tuomareille, jos juttu otetaan jälleen esille… En oikein ymmärrä miksi käännytte minun puoleeni. Minä en voi mitään.

— Oi, älkää sanoko niin! Me tunnemme, mikä suuri vaikutusvalta teillä on, huolimatta vaatimattomasta asemastanne. Siksi olen ajatellut teitä. Te olette ollut ajatteleva ja toimiva sielu jutussa. Te olette Simonin perheen ystävä, se tekee mitä neuvotte, ettekö sitten tahtoisi säästää onnetonta, jonka perikato ei ole teille välttämätön?

Hän pani kätensä ristiin, hän rukoili vastustajaansa niin hartaasti, että tämä kummastuneena kysyi itseltään miksi oli otettu näin epätoivoinen askel, miksi oltiin näin taitamattomia ja epävaltioviisaita. Aavistiko jesuiitta sitten että hänen asiansa oli hukassa? oliko hän saanut erityisiä tietoja, niin että hän voi pitää tarkastusta myönnettynä? Hän astui itse taisteluun ja hylkäsi entiset kätyrinsä, jotka nyt olivat paljastettuja. Veli Fulgentius raukka oli kunnianhimon turmelema luonne ja hänen toimillaan oli ollut turmiollisia seurauksia. Onneton isä Philibin oli tosin aina ollut uskovainen munkki, mutta hänessä oli niin paljon puutteita. Mitä taas turmiotatuottavaan veli Gorgiakseen tuli, hänet heitti isä Crabot kokonaan oman onnensa nojaan, hän oli noita kadotettuja, hurjapäitä kirkon lapsia, jotka tuottavat sille suurimman vaaran. Jos hän ei mennytkään niin pitkälle että tunnusti Simonin syyttömyyden, ei hän ollut kaukana uskomasta veli Gorgiasta kykeneväksi kaikkiin rikoksiin.

— Näette siis, rakas herra Froment, etten ollenkaan petä itseäni, mutta on toisia, joita olisi julmaa rangaista liian ankarasti pienistä erehdyksistä. Auttakaa meitä pelastamaan heitä, niin me korvaamme sen teille siten että lakkaamme taistelemasta teitä vastaan muissa asioissa.

Markus ei koskaan ollut selvemmin tuntenut voimaansa, itse totuuden voimaa. Hän puhui, hän ryhtyi pitkään väittelyyn, tahtoen päästä täydellisesti selville isä Crabotin arvosta. Ja hänen hämmästyksensä kasvoi yhä, huomatessaan kuinka tietämätön, kuinka tavattoman köyhä vastaväitteistä jesuiitta oli, niinkuin ainakin mies, joka ei ole tottunut vastustukseen. Tuoko siis oli syvämielinen valtioviisas, jonka viekasta neroa kaikki pelkäsivät ja jonka käden luultiin vaikuttavan kaikkiin tapauksiin, johtavan maailmaa? Tässä kurjasti valmistetussa kohtauksessa käyttäytyi hän päinvastoin niinkuin hätääntynyt miesraukka, ollen syyttä liian avomielinen, kykenemätön puolustamaan vakuutustaan järkevää ja johdonmukaista puhekumppaliaan vastaan. Hän oli vain keskinkertainen ihminen, joka ulkonaisten ominaisuuksiensa loistolla häikäisi katsojat. Hänen todellinen voimansa perustui ainoastaan lauman yksinkertaisuuteen ja uskovaisten nöyrään alistuvaisuuteen, jotka uskovaiset vastaanväittämättä taipuivat hänen tahtoonsa. Tästä keskinkertaisuudesta Markus ymmärsi että hänellä oli edessään vain mitätön korujesuiitta, jonka veljeskunta salli asettua eturiviin, loistaa ja viehättää, samalla kuin muut jesuiitat, esimerkiksi isä Poirier, Rozaniin sijoitettu maakunnan hengellinen esimies, jonka nimeä ei koskaan mainittu, johti kaikkea piilopaikastaan, tuntemattoman ja kaikkivaltiaan neronsa voimalla.

Isä Crabot ymmärsi kuitenkin vihdoin että hänen ponnistuksensa Markuksen suhteen olivat turhat ja hän koetti niin hyvin kuin voi valloittaa takaisin kadotetun alueen. Lopuksi lausuttiin kylmiä kohteliaisuuksia kummaltakin puolen. Sitten parooni Nathan, joka varmaankin oli kuunnellut oven takana, ilmestyi uudelleen, hänkin nolostuneen näköisenä, silminnähtävästi tahtoen mitä pikemmin päästä tuosta pienestä opettajasta, joka oli niin typerä ettei ymmärtänyt omaa etuaan. Hän saattoi vierastaan portaille saakka ja katsoi hänen lähtöään. Kun Markus kulki yli penkereen, suihkulähteiden ja marmoriluonnotarten lomitse, näki hän kaukana puiston siimeksessä markiisitar de Boisen, joka hellästi hymyillen kulki hyvän ystävättärensä Lean vieressä.

Saman päivän iltana Markus meni Trou-kadulle, Lehmannien luo, jossa hän oli päättänyt yhtyä Davidin kanssa. Siellä vallitsi suuri riemu. Eräs Pariisissa asuva ystävä oli sähköteitse ilmoittanut heille, että ylioikeus vihdoinkin oli antanut päätöksensä, yksimielisesti kumoten Beaumontin tuomioistuimen päätöksen ja lähettäen Simonin Rozanin assisioikeuden tutkittavaksi. Siitä sai hän valoa asiaan, isä Crabot ei enää näyttänyt yhtä anteeksiantamattoman typerältä: hän tunsi jo epäilemättä uutisen ja koska tarkastus kerran oli myönnetty, tahtoi hän ainoastaan pelastaa, mitä vielä luuli pelastettavissa olevan. Lehmannien luona itkettiin ilosta, pitkä kurjuus oli lopussa, Josef ja Sarah syleilivät innokkaasti äitiään, vanhentunutta ja kuihtunutta puolisoa, kauan surrun ja kaivatun isän ja miehen pikainen kotiintulo oli ikäänkuin huumannut heidät. He unhoittivat häväistykset ja kidutukset, sillä syyttömäksi julistaminen näytti nyt varmalta, kukaan ei enään epäillyt sitä ei Mailleboisissa eikä Beaumontissa. David ja Markus, oikeuden hyvät työntekijät syleilivät samoin toisiaan suuren ilon valtaamina. Mutta seuraavina päivinä alkoi levottomuus uudelleen. Simon oli rangaistussiirtolassa tullut niin vaarallisesti sairaaksi että häntä oli moneen aikaan mahdoton kuljettaa Ranskaan. Useita kuukausia vierisi ehkä ennenkuin uusi juttu voisi alkaa Rozanissa. Ja vääryydellä oli siis riittävästi aikaa itämään ja kasvamaan uudelleen joukkojen halpamaisessa tietämättömyydessä.

III.