— Olkaa hyvä astukaa sisään, teitä odotetaan.
Itse hän ei tullut mukaan, vaan sulki varovaisesti oven ja katosi, jota vastoin Markus ällistyneenä huomasi olevansa yksin isä Crabotin kanssa, joka pitkään, mustaan viittaan puettuna seisoi keskellä suurta, komeasti sisustettua huonetta. Syntyi hetken hiljaisuus.
Yleväpiirteinen ja hienokäytöksinen jesuiitta näytti hänestä vanhentuneen, harmaantuneen, hänen kasvoissaan huomasi jälkiä hirveästä levottomuudesta, joka viime aikoina oli vaivannut häntä. Mutta hänen äänensä oli yhtä hyväilevä, siinä oli sama vakava ja lumoava kaiku.
— Koska asianhaarat ovat samaan aikaan tuoneet meidät tähän taloon, suonette minulle anteeksi, että olen toimittanut yhtymyksen, jota kauan olen toivonut. Tunnen teidän ansionne ja kykenen antamaan arvoa kaikille vakuutuksille, kun ne vaan ovat vilpittömät, rehelliset ja todelliset.
Hän jatkoi hitaasti ja tuhlasi ylenmäärin ylistyksiä vastustajalleen, ikäänkuin huumatakseen hänet ja voittaakseen hänet puolelleen. Mutta keino oli liian tunnettu ja lapsellinen ja Markus, joka ensin kohteliaisuudesta oli kumartanut, odotti tyynesti, koettaen salata suurta uteliaisuuttaan, sillä tuollaisella miehellä täytyi olla tärkeä syy ennenkuin hän ryhtyi moiseen keskusteluun.
— Kuinka surkuteltavaa, huudahti isä Crabot vihdoin, että ajan onnettomuudet eroittivat toisistaan miehet, jotka järkensä puolesta olisivat kyllin arvokkaat ymmärtämään toisiaan! Meidän erimielisyytemme uhrit ovat todella surkuteltavia. Ja esimerkiksi presidentti Gragnon…
Mutta hän oikasi sanansa, huomatessaan kuinka opettaja tahtomattaan teki vilkkaan liikkeen.
— Minä mainitsen hänet, koska tunnen hänet hyvin. Hän on rippilapseni, ystäväni. Kellään ei voi olla jalompaa, suorempaa eikä vakavampaa luonnetta. Ja te tunnette hyvin hänen kauhean tilansa, syytöksen virkarikoksesta, joka uhkaa koko hänen virkauraansa. Hän ei enään voi nukkua öisin, te säälisitte häntä, jos näkisitte hänen tuskansa…
Vihdoinkin Markus ymmärsi. Tahdottiin pelastaa Gragnon, kirkon ennen kaikkivaltias poika, kirkon, joka itse tunsi kadottavansa valtansa, jos hänet kukistettaisiin.
— Ymmärrän kyllä hänen ahdistuksensa, vastasi Markus, mutta hän kärsii tekonsa rangaistusta. Tuomarin tulee tuntea laki, ja laittomalla osanannolla, johon hän on tehnyt itsensä syypääksi, on ollut hirveitä seurauksia.