Markus katseli häntä masentuneena ja surullisena.
— Sanot minulle ett'et tahdo mitään lukea!
— Hyvä Jumala! no, jos niin haluat, en tahdo mitään lukea… Mitä hyötyä siitä olisi? niinkuin isoäiti sanoo. Eikö ihmisen aina tule epäillä järkeään?
— Sinä et tahdo mitään lukea, koska pelkäät tulevasi vakuutetuksi
Simonin viattomuudesta, koska jo epäilet entistä vakuutustasi.
Geneviève teki vain liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja katkeraa välinpitämättömyyttä.
— Sinä ajattelet apotti Quandieun sanoja ja kysyt kauhistuneena itseltäsi kuinka pyhä pappi voi uskoa viattomuuteen, joka pakoittaisi sinut kieltämään ne erehdyksen vuodet, joilla olet kiduttanut itseäsi ja meitä.
Tällä kertaa ei Geneviève tehnyt edes liikettä, hän ei näyttänyt enään tahtovan kuunnella. Hetken tuijotti hän maahan ja sanoi sitten hitaasti:
— Miksi kiusaat minua enempää? meidän elämämme on särkynyt, sitä ei voi muuttaa, pitäisin itseäni vielä syyllisempänä, jos palaisin luoksesi. Ja mikä huojennus se olisi sinulle jos luulisit minun erehtyneen, jos en olisikaan isoäidin kodissa löytänyt sitä rauhaa ja uskoa, jota olin toivonut? Minun vaivani ei parantaisi sinun vaivaasi.
Tämä oli melkein täydellinen tunnustus, että hän salaa katui pakoaan, oli vajonnut tuskalliseen epäilykseen. Markus tunsi sen ja huudahti uudelleen.
— Mutta jos olet onneton, niin sano se minulle! ja palaa luokseni, tuo lapset mukanasi, koti odottaa teitä yhä! se olisi suuri ilo, suuri onni.