Rouva Duparque hillitsi itseään, ymmärtäen että kiivastuminen hänen puoleltaan tekisi eron täydelliseksi hänen ja noiden kahden naisen, hänen ainoitten elossa olevien sukulaistensa sekä tuon pienen pojan välillä, joka istui tuolilla kuunnellen tarkkaavaisesti vaikka mitään ymmärtämättä. Hän teki vielä viimeisen ponnistuksen, kääntyen Louisen puoleen.
— Sinä, lapsi raukka, olet enin surkuteltava ja minä vapisen ajatellessani millaiseen synnin kuiluun syökset… Jos olisit käynyt ripillä, olisi kaikki nämä onnettomuudet vältetty. Jumala rankaisee meitä siitä että emme kyenneet voittamaan sinun hurjaa vastustustasi. Ja vieläkin on aika; kuinka suuren armon tuottaisitkaan koko talolle, jos alistuisit, jos lähestyisit pyhää pöytää Jesuksen nöyränä palvelijana!
Nuori tyttö vastasi lempeästi:
— Miksi palaat tähän, isoäiti. Tiedät kyllä mitä olen luvannut isälleni. Vastaukseni ei voi vaihdella, olen tekevä päätökseni kahdenkymmenen vuotiaana, silloin tutkin onko minulla uskoa.
— Mutta, onneton tyttö, jos palaat tuon miehen luo, joka on teidät molemmat syössyt kadotukseen, on vastauksesi jo edeltäpäin varma, olet jäävä ilman uskoa ja ilman uskontoa niin kuin luontokappale!
Äidin ja tyttären vaietessa ja jälleen ryhtyessä työhönsä, isoäiti lausui viimeisen toivonsa.
— No, jos molemmat olette päättäneet lähteä, niin jättäkää minulle ainakin tuo pieni poika, jättäkää minulle Clément. Hän on oleva teidän mielettömyytenne sovitusuhri, minä kasvatan hänet Jumalan rakkaudessa, teen hänestä pyhän papin ja meitä on oleva kaksi rukoilemassa että taivaallinen viha säästäisi teidät peljättävän tuomion päivänä.
Geneviève oli nopeasti kohonnut pystyyn.
— Jättää sinulle Clément! hänhän on juuri suurin syy lähtööni. En tiedä enää kuinka häntä kasvattaa, tahdon viedä hänet isänsä luo, yhdessä koettaaksemme tehdä hänestä kunnon miehen… Ei, ei, minä vien hänet mukanani.
Louise astui myöskin lähemmäksi, hellänä ja kunnioittavaisena.